Haastattelu ja havainnointi verkossa.

Luennoin tänään otsikon aiheesta ja lupasin nämä luentodiat saataviksi blogin kautta viikon ajaksi.

Enempää en nyt jaksa tästä lätistä, on työhön liittymättömiä juttuja viemässä voimia nyt, mutta kysykääpä, jos jotain on epäselvää. Vastailen kyllä.

Informanteista

Viikonlopun seminaari Reposaaressa oli oikein hyvä, vaikken voinutkaan osallistua enää lauantain ohjelmaan, ja perjantain illanviettokin jäi väliin. Kirsi-Maria on kirjoittanut seminaarista jo, jotta lukekaapa sieltä.

Jäin miettimään sitä, miten – ja miksi, oi miksi?! – minun onkin niin kovin vaikea ilmaista itseäni suullisesti. Nyt lähes koko esitysaikani meni sen ihmettelyyn, miten voin tutkia sisältöjä ja kertomuksia samassa tutkimuksessa: “nehän ovat kaksi eri aihetta, sulla on nyt kysymykset ihan sekaisin, mitä sä oikein olet tekemässä?” Sitten sain vihdoin artikuloitua, että ihan relevanttia omasta mielestäni – sisällöt ovat ilmentymiä ilmiöstä, jonka muodostavasta toiminnasta puolestaan kertomukset antavat tietoa. Jos kerran luon, kartoitan ja analysoin ilmiökenttää, niin voihan sen tehdä kunnollakin. Tämän jälkeen homma oli selvää pässinlihaa. Ei kuulemma ongelmaa, aihe kunnossa, 30 informanttia riittää, kaikki hyvin.

No, aineiston riittävyydestä keskustellaan vielä, mutta kyllähän tällä sitten ilmeisesti alkuun pääsee. Nyt vain teemakertomuksista ohjeistamaan ja haastatteluja sopimaan. Ja tietenkin niitä sisältöjä havainnoimaan.

Muitakin töitä on. Niin niiden kuin inttärin tekemisestä saattaisi tulla paremmin jotain, jos saisi välillä nukkua vähän pidemmissä kuin puolentoista tunnin pätkissä. Meidän vau(va) tekee hampaita. Mutta kyl tää tästä. Taas, kuten aina.

*** *** ***

Vedän tänään abeille työpajoja. Kolme ensimmäistä sessiota menivät ohi – ei ilmoittautuneita. Seuraavassa kuulemma on jotain minullekin, ja sitten onkin lounasaika, jonka jälkeen saa jännittää, onko iltapäiväksikään tulijoita…

Elämäjulkaiseminen – mikrotarinoita?

Olen kirjoitellut muistiinpanoja Martine Burgosin tekstistä Life Stories, Narrativity and the Search for the Self (Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 9, 1988). Joitakin kiinnostavia pointteja:

• elämäntarinat *mikrotarinoiden* koosteina
• Lejeunen elämäntarinan määritelmä:
  “Retrospektiivinen proosatarina, jonka todellinen henkilö kertoo omasta olemassaolostaan, painottaen yksilöllistä elämäänsä ja persoonallisuutensa historiaa [tarinaa?].” (Engl. Burgos, suom. S. Ö.)
• “[Keräämäni] elämäntarinat eivät kadota näkemystään ihmistodellisuuden kahdesta navasta, yksilöllisestä ja sosiaalisesta; vaikkakaan tarinan tähtäimessä ei ole yksityisen itsen muodostaminen, vaan näiden kahden erilaisen aspektin yhteys.” 16.
• “Tarinan fragmentaarinen luonne katoaa suurelta osin, kun fragmenteista tulee itsenäisen tarinan elementtejä. Tätä elämäntarinan koherenssia ei voida täydelleen ymmärtää sen suullisen alkuperän vuoksi.” 19.
  • HUOM – verkkojulkaisujen merkitys nykytilanteelle!
• “Kertoja ei oikeastaan ‘puhu’ yleisöilleen, ei yritä vakuuttaa eikä vietellä: hän kutsuu heitä pelaamaan – tai leikkimään, jos niin haluatte, sillä ranskaksi se on sama sana (jeu).” 20.
• “Elämäntarinat yrittävät vaatimattomalla tavallaan kontrolloida sitä, miten jokainen on välttämättä johdettu tavoittelemaan arjessaan saadakseen olemassaolon tunteen. Vain harvoin tämä kerronta kattaa koko olemassaolon. Yleensä esiin tulevat vain tietyt tapahtumat, tietyt arjen anekdootit, jotka antavat materiaalia kerronnallisen kaavan muodostamiseen. Nämä tarinat, joita kerromme toisillemme, auttavat meitä elämään, ylittämään elämän epäjatkuvuudet, jotka jatkuvasti uhkaavat identiteettiämme [- -].” 24.

Hahmottelen mietteitä, jotka koskevat jonkin teoreettisemman tekstin kirjoittamista. En tiedä vielä, mitä se voisi olla, mutta ylläoleva liittyy siihen. En tarkoita pelkkää tutkimuskatsausta, mutta haluaisin kuitenkin pyöritellä teorioita, näkemyksiä ja muita vastaavia, etsiä pohjaa sille mitä teen. Rakennella ponnistusalustaa.

Tutkimukseen tipahtelee ilmoittautumisia pikkuhiljaa. Palvelukeskukseemme lähettämäni tiedote on siis tuottanut tulosta. Se tarkoittaa myös, että solmu lähtee aukeamaan taas tältä erää. Ehkä. Vielä on pitkä matka riittävään aineistomäärään, mutta onpahan päästy alkuun. Sekä teemakertojia että haastateltavia on tarjolla – ei kun runkoja rakentelemaan.

Pitäisköhän tutkimuskysymyksiä vähän päivitellä?

Oonksmää ny kirjailija?

Se on täällä! Fyysisenä kappaleena käsissämme, ja perjantaina kello 15 myös muiden käsissä. Nimittäin:

Ja näin kertoo kustantajamme Gaudeamus:

“Tietoverkko on itsestään selvä osa useimman suomalaisen jokapäiväistä elämää, elämyksiä, työtä ja vapaa-ajan viettoa. Siitä puhutaan ja siellä puhutaan. Internetistä on tullut netti, se on omaksuttu kulttuurisesti.

Ihmiset, yhteisöt ja teknologiat ovat tämän monisäikeisen prosessin aikana muuttuneet. Kielenkäyttö, lainsäädäntö, toimintatavat ja arvot ovat myllertyneet, ja myllerrys jatkuu. Netti joustaa ja paljastaa mutta se myös rajoittaa ja piilottaa.

Tietoteknistyneen Suomen nykyhistoriaa kartoittavan teoksen kirjoittajat ovat Turun yliopistossa työskenteleviä digitaalisen kulttuurin tutkijoita.

Teos julkistetaan Insomnia-verkkopelitapahtuman yhteydessä Porissa (Porin ammattiopisto, Professorintie 5) perjantaina 23.10.2009 kello 15.00. Julkistamista voi seurata myös verkossa osoitteessa www.insomnia.fi.

– Teos

Petri Saarikoski, Jaakko Suominen, Riikka Turtiainen & Sari Östman
Funetista Facebookiin. Internetin kulttuurihistoria
Nidottu, 333 sivua. Gaudeamus 2009.
Suositushinta 33 €

– Sisällys

Johdannoksi: netin kulttuurihistoriaa
Jaakko Suominen

Verkonpunontaa – tietoverkkojen esihistoria ja Suomi
Petri Saarikoski

Visio – maailmantelevisiosta tiedon valtateille
Petri Saarikoski

Kaiken maailman tieto? Internet tietämisen kohteena, lähteenä ja välineenä
Jaakko Suominen

Onko netille aikaa?
Sari Östman

Tunne netissä
Riikka Turtiainen

Peliä ja leikkiä virtuaalisilla hiekkalaatikoilla
Petri Saarikoski, Jaakko Suominen, Riikka Turtiainen & Sari Östman

Netti – kulttuurisesti omaksuttu?
Jaakko Suominen

Viitteet
Lähteet
Suomen tietoverkottumisen aikajana
Nettisanasto”

Niin. Eipä mulla muuta. Löysin vahingossa kirjastosta Martine Burgosin Life Stories, Narrativity and the Search for the Self -nimisen tekstin, jonka kautta myös Bourdieun artikkelin L’illusion Biographique (sanakirja, kiitos!) ja Jerome Brunerin Life as Narrative -artikkelin. Ja kokotekstit ilmaiseksi googlettamalla. Ihana internet! Burgosissa, ja J.P. Roosin esipuheen perusteella myös Bourdieun artikkelissa, saattaa olla jotain, mille rakentaa.

Niin. Ja kun kerran ollaan solmussa, niin puhutaan seminaarissa sitten siitä solmusta. Näin ehdotti inttärin ohjaaja, ja Tutkijakokelas kuunteli (kerrankin). Abstraktin sijaan muotoilin siis valituskirjelmän.

En vain taas osaa.

Ei ole mitään asiaa.

“No news is good news” ei tällä kertaa oikein päde. Marraskuun alussa laitoksemme järjestää meidän ja jyväskyläläisten yhteisen jatko-opintoseminaarin teemalla aineistosta analyysiin. En kerta kaikkiaan tiedä, mistä siellä puhuisin. Ei mulla ole aineistoa: tutkimukseen on ilmoittautunut 12 henkeä, osa jo ammoin teemakirjoittaneita, joita pyysin ‘rekisteröitymään’. Saa levittää. Kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla tavoilla.

Artikkeliväitöskirja alkaa kohta puoltaa paikkaansa. Vaikuttaa siltä, että on mahdollisempaa hankkia useita pienempiä aineistokokonaisuuksia kuin yrittää koota riittävä edustus julkaisijoiden kertomuksia (teemakirjoitukset + -esitykset, haastattelut) ja verkkosisältöjä monografiaa varten. Harmittaa, sillä todella haluaisin kirjoittaa ihan ‘kokonaisen’ kirjan. Eikä taida tuo 12 henkilöä oikein riittää edes yhteen artikkeliin…

Rajausta täytyy muutenkin harjoittaa. Toiminnasta kieltäytyjiä ei ilmeisesti ole, tai sitten he haluavat kieltäytyä kertomasta kieltäytymisestään. Tähän mennessä yksi teemakirjoittaja on esittänyt kriittisen (hyvän!) kannan nettielelyä kohtaan. Ehkäpä siis tulen toteamaan olevan selvää, että vain pieni osa verkon käyttäjistä julkaisee omia sisältöjään aktiivisesti. Suuri osa on kiinnostuneita lukijoita, mutta julkaisijoina passiivisia. Osa ei halua osallistua toimintaan millään muotoa. Näiden kieltäytyjien tutkiminen olisi varsin kiinnostavaa, mutta toisen tutkimuksen aihe. (Post doc..? ;P )

Mutta jotta. Mistä puhua, kun koko homma on pelkkä solmu?

Tutkijankammiossa.

Tällä päivämäärällä palaan sorvin ääreen. Aloitan työt digitaalisen kulttuurin tohtorikoulutettavana edellisen henkilön siirtyessä toistaiseksi projektitutkijaksi. Aiempi nimike oli oppiaineen assistentti, mutta uusi virkarakenne toi muutoksen tähän. Oma toimistoluola käytettävissä ainakin vuoden loppuun asti siis.

Tutkimukseen on toistaiseksi ilmoittautunut huimat kaksi henkeä (ystävällisten koekaniinieni lisäksi). Mitä jos tälläkään keinoin en tavoita ihmisiä? Mitkä ovat oikeat foorumit kutsun levittämiseen? Miten löydän ihmiset, myös ne, joita elämäjulkaiseminen ei kiinnosta? Pitääkö lahjoa joku toimittaja tekemään juttua?

Aineistopohja on hirvittävän laaja. Siksi materiaalin napsiminen verkosta yksi-risti-kaksi -menetelmällä ei tuntunut toimivalta. Vaikka kuinka yritin olla sattumanvarainen, tietty subjektiivisuus hallitsi aineistoa. Enkä mitenkään haluaisi lähteä linjalle, jossa tarkastelen suurta määrää verkkoaineistoja “könttänä”, josta en sitten tutkimuksessa voi yksilöidä julkaisuja, vaan joudun viittaamaan niihin esimerkinomaisesti.

Aika näyttää, kuinka tässäkin taas käy. Ellei toimi, on muutettava jälleen taktiikkaa.

Saa levittää.

Tutkimuskutsu päivitetty!

***Kirjoituskutsu on nyt kutsu tutkimukseen.***

Saa levittää vapaasti. Ja ennen kaikkea – saa osallistua!

Jo kirjoituskutsuun vastanneille laitan hlökohtaista meiliä asiasta, josko myös he ehtisivät täytellä kutsun kautta löytyvän lomakkeen. Tiedoksi, että kyseisen ilmoittautumislomakkeen täyttäminen vie noin viisi, maksimissaan kymmenen, minuuttia.

*** *** ***

Huomasin eilen, että luennolla, jota valmistelen ensi viikoksi, onkin kaksoisotsikko. Työmäärä lisääntyi ja päivät senkun vähenevät. Jospa sitten jatkossa lukisin sähköpostit sana sanalta enkä vain sinne päin. Eikä vauvan hihkunta alakerrasta tätä ainakaan helpommaksi tee. Onneksi se kuitenkin on hihkuntaa ja naurua – siellä voidaan hyvin ja hauskaa on.

Idealamppu vilkahtaa.

Muutamatuntinen netissä hengaaminen ja työnteon varovainen ajattelu johtavat ajoittain myös ihan asiaan liittyviin oivalluksiin tai ainakin pohdintoihin. Hajanaista ja hankalasti hahmotettavaa aineistoani tässä pähkäilin, ja aloin miettiä vaihtoehtoisia lähestymistapoja. Alkuperäinen ajatus siis oli ‘kerätä’ päiväkirjoja, galleriasivustoja, videoblogeja ja yhteisöpalveluprofiileja ja seurata niiden toimintaa sekä kerätä teemakirjoituksia (en linkitä, koska olen uudistamassa kutsua – löytyy kuitenkin tuolta omalta sivultaan vanhassakin muodossa vielä, jos ketä kiinnostaa) ja mahdollisia haastatteluja ynnä muin tavoin mm. Tutkijankammion kautta saatuja kommentaareja.

Aika… sillisalaatti.

Entäpä jos hankkisinkin tietyn määrän henkilöitä, jotka julkaisevat elämäänsä verkossa eri tavoin tai eivät julkaise elämäänsä verkossa yhtään ollenkaan? Seuraisin heidän julkaisujaan, pyytäisin heitä kirjoittamaan / videoimaan / muin tavoin vapaamuotoisesti dokumentoimaan kokemuksiaan ja mietteitään, haastattelisin heitä, kysyisin heiltä yksittäisiä kysymyksiä tarpeen mukaan… Menisiköhän tämä kenties vähän helpommaksi? No menisi.

Koossa on muutamia teemakirjoituksia viime vuodelta. Luulen, että lähestyn näitä henkilöitä pyynnöllä aktiivisempaan tarkkailuun osallistumisesta ja esitän avoimen kutsun osallistua tutkimukseen kaikilla mahdollisilla käyttämilläni foorumeilla. Useimmat julkaisijat käyttävät eri palveluita ja julkaisumuotoja jo niin monipuolisesti, että tutkittavia ei tarvita satoja, tuhansista puhumattakaan. Näin vältän myös uuvuttavat “tutkimuksen tekeminen ilman ylläpidon lupaa kielletty” -ongelmat palveluntarjoajien kanssa: enhän suorittaisi tutkimusta palvelussa tai palvelusta, vaan yksittäisten ihmisten keskuudessa, jotka ovat antaneet luvan kaiken tuottamansa materiaalin tarkkailuun. Aiempi aineistonhankintatapani on ollut harhaanjohtava; olen jaotellut itsekin materiaalin kategorioihin tyyliin blogit/galleriat/facebook.

Oivallus on siis se, että eihän se niin mene. Ei ole mennyt enää aikoihin! Julkaisukanava vaikuttaa vain ilmaisun muotoon: kuva, teksti, lyhytteksti, linkit… idea on kuitenkin pääpiirteittäin sama. Tässä siis on tiputettava ajattelusta pois puhtaasti esim. tulonhankkimistarkoituksessa tuotettu sisältö tai vastaava, joka erottuu henkilökohtaisesta julkaisemisesta. Toisin ilmaistakseni, henkilön profiili yrityksen kotisivulla ei luultavasti vastaa elämäjulkaisemista käsittelevään tutkimukseeni samalla tavoin kuin hänen Facebook-sivustonsa.

Olen tehnyt työlistan syyskuulle:

• tutkimussuunnitelman päivitys; kysymykseni kaipaavat täsmennystä, aiheeni rajaamista… fokusoi, fokusoi!
• kirjallisuuskatsaus; uuden tutkimuksen/aiheeseen liittyvän kirjallisuuden kartoitus ja mahdollinen kirjallinen katsaus
• aineistokokonaisuuden uudelleenhahmottaminen ja aineistonhankinta
  • tähän liittyen mahdollisesti teemakirjoituskutsun uudistaminen tai rehellisesti
  • tutkimukseen osallistumiskutsun säveltäminen ja markkinointi kaikin tavoin
• lisäksi on suunniteltava luento lähdekritiikistä kuun loppupuolelle

Oikeastaan aikaavievin näistä on kirjallisuuden kahlaaminen. Sitä on tehtävä koko kuukausi ja vielä pitkään sen jälkeen, jotta pääsen taas jyvälle siitä, mitä viime kuukausina on näillä rintamilla tapahtunut ja mikä on itselleni relevanttia. Myös vanhaa tutkimusta on mietittävä: mihin aiheisiin liittyvät tutkimukset ovat omalleni läheisiä ja tarpeellisia? Millaisiin taustateorioihin tulen viime kädessä tukeutumaan? (Jossain vaiheessa kirjoitan erikseen digitaalisen kulttuurin “moniteoriaisuudesta”, mikä on merkittävä ero verratessa tutkimusalaa eräisiin perinteisiin tieteenaloihin.)

Aineistokokonaisuuden uudelleenhahmottamisesta on järkevintä lähteä liikkeelle käsi kädessä tutkimussuunnitelman päivittämisen kanssa, toinen ruokkii toista. Aloitan kuitenkin ensimmäisestä, sillä tutkimuskutsun luonnostelun voi tehdä hyvin väljin rajauksin: aineisto tuottaa aikanaan uusia rajauksia. Kutsun hahmottelu auttanee silti pukemaan sanoiksi tutkimuksen fokuksen, ja tutkimussuunnitelma saa sisältöä.

Syyskuun aikataulu voisi siis olla seuraavanlainen (oikeus muutoksiin pidätetään ;P ).

• vko 36-37: Aineisto
• 38: Aineisto, tutkimussuunnitelma, luennon hahmottelu
• 39: Luennon valmistelu + pitäminen, tutkimussuunnitelma
• vkot 36-39: Kirjallisuus
• viikko 40 on sitten jo seuraavan vaiheen pohtimista

Jotta oli sitten jotain tulosta tästäkin pivästä.

Ura urkenee jälleen.

On syyskuun ensimmäinen, pikkuisin perheenjäsenemme on kolme ja puoli kuukautta nuori, ja nyt alkaa kuukauden ‘jemma-apurahan’ käyttö. On aika palata sorvin ääreen siis.

Olen aivan pihalla. Ei mitään käsitystä, mistä edes aloittaisin. Voisin varmaankin käydä korvamerkitsemääni aineistoa läpi ja seuloa verkon uumenista lisää vastaavaa. Voisin päivittää tutkimussuunnitelmani, mitä itse asiassa aloitinkin noin kuukausi sitten, kun tuli kovin työdeprivoitunut olo yhtäkkiä. Voisin alkaa hahmotella erästä luentoa, jonka olen menossa pitämään muutaman viikon päästä.

Tai voisin surffailla netissä ja toivoa valaistumista.

(Aika näyttää, miten sopeudun työskentelemään omassa nurkassani ilman, että puutun vauvanhoitoon joka hetki. Ellen sopeudu, on siirrettävä tomumajani kustannuspaikalle edes päivänä, parina viikossa.)

Mutta siis. Tutkijankammio aktivoitu.

Nettikirjaa ja vauvaelämää.

Kirjan luvun editoitu versio lähetetty eteenpäin. Kai sitä jo uskaltaa varovasti mainostaa, kun kustantaja, Gaudeamus, opuksesta jo tiedottaa syksyn uutuuksissaan:

Monisärmäinen ja kerrostunut tietoverkko on itsestään selvä osa useimman suomalaisen jokapäiväistä elämää, elämyksiä, työtä ja vapaa-ajan viettoa. Siitä puhutaan ja siellä puhutaan. Internetistä on tullut netti, se on omaksuttu kulttuurisesti.

Ihmiset, yhteisöt ja teknologiat ovat tämän monisäikeisen prosessin aikana muuttuneet. Tietokonelaitteiden ja ohjelmistojen lisäksi muutokset ovat kohdistuneet lainsäädäntöön, toimintatapoihin ja arvoihin. On syntynyt uusia sanoja, käsitteitä ja kokonaisia kielenkäytön tapoja, ja tutut sanat, kuten surffaaminen, ovat saaneet uusia vertauskuvallisia merkityksiä. Muutokset ja muokkautumiset jatkuvat edelleen; netti joustaa ja paljastaa mutta se myös rajoittaa ja piilottaa.

Tietoteknistyneen Suomen nykyhistoriaa kartoittavan teoksen kirjoittajat ovat Turun yliopistossa työskenteleviä digitaalisen kulttuurin tutkijoita.

Kyseessä on siis (suomalaisen) internetin omaksumisprosessia luotaava yhteisteos, jossa eri kirjoittajat ovat keskittyneet eri teemoihin luvuttain. Oma sarkani käsittää internetiä ja aikaa koskevan luvun sekä pienen panostuksen pelejä ja leikkiä pohtivaan lukuun. Teos ilmestyy syysmarkkinoille, jotta saamme sen tenttikirjaksi vielä alkavalle lukukaudelle. Pakerramme kesätkin opiskelijoiden kiusaksi parhaaksi!

Olen iloinen ja ylpeä – mainittakoon se taas – saadessani olla osa tätä työyhteisöä. Kirjoittaminen niin yhteistyössä kuin yksin on niin kevyttä ja sujuvaa kuin tutkimus ja tekstin tuottaminen nyt koskaan voi olla. Aina löytyy kannustusta, aina löytyy joustoa. Parasta kaikista on ehkä se, ettei äitiyslomalaistakaan ole suljettu yhteisöstä pois, vaan huomioidaan juuri sopivasti. Ei liikaa, että ahdistuisin ajattelemaan “eikö edes vauvan kanssa saa olla rauhassa”, muttei myöskään niin vähän, että mökkihöperöityisin vaippojen ja pulautusten väliin muuta enää osaamatta. Olin tervetullut pienen porukan seminaariinkin vauvan kanssa, vaikka osallistumiseni sitten olikin vähän niin ja näin.

Äitiyslomalla siis edelleen olen, pikkuinen Myy on nyt yhdeksän viikkoa vanha. Hänet on toki jo ilmoitettu laitoksellemme läsnäolevaksi opiskelijaksi; kun viimeksi piipahdimme paikalla, joku kysyi, josko tämä mahdollisesti oli käyntimme syy. No oli oli, mikäs muu sitten? Nuorna se on vitsa väännettävä, kyllä tästä vielä akateeminen suku tehdään vaikka väkisin. Jos vaikka vanhemmat ovatkin duunareita, niin kyllä lasten on saatava parempaa. (Oikeasti haluan huomauttaa, että minulle on täysin yhdentekevää, minkä koulutusmuodon jälkeläiset aikoinaan valitsevat, kunhan ovat itse onnellisia ratkaisunsa kanssa.) Äitiysloman jälkeen elokuussa alkaa vanhempainvapaa, jota kestää kevään korvalle. Miehen työsopimus kuitenkin loppuu jo alkusyksystä, jotenka epäperinteisiä perheestähuolehtimisratkaisuja on taas luvassa.

Seuraavaksi odotellaan referee-kommentteja eräästä yhteisartikkelista erääseen toiseen teokseen, joka ehkä julkaistaan laitossarjassa tai sitten jossain ihan muualla. Siitä enemmän, kun se aika koittaa. Nyt ohjelmassa on paluu jokelluksen, kuolan ja vauvanpääntuoksun (on se yhdyssana) pariin. Hyvää kesän jatkoa!

Äitiys’lomalainen’ ilmoittautuu.

En ole kadonnut maailmankartalta, eikä mitään traagista ole tapahtunut. Pikkuinen tyttö syntyi keskiviikkona 13.5. puoli yhdeltä yöllä. Kaikki meni niin hyvin, että olimme kotona jo keskiviikkoiltana. Sen jälkeen aika on mennyt melko tarkkaan uuden ihmisen ihmettä ihmetellessä, siitä johtuu hiljaisuus täällä.

Vauvamaisuuksien ohessa korjaillaan erästä yhteisartikkelia ja pohditaan ensi syksyn ja talven työjärjestystä. Ajatuksena oli, että mies jää kotiin, ellei saa vakituista työpaikkaa, ja minä haen erästä lukuvuoden mittaista sijaisuutta. Yhä vahvemmin näyttää kuitenkin siltä, että miehelle tarjotaan vakisopimusta juhannuksen aikaan, eikä hän halua/voi jäädä heti syksyllä pois moneksi kuukaudeksi, vaikka lain mukaan sekin olisi toki mahdollista. Voi kuitenkin olla, että niin toimimalla ei suurta suosiota saavuta… Eikä siinä mitään, sitten mietimme asiaa uudestaan vuodenvaihteen tienoilla. Minulla on jemmassa apurahoja, jotka pitää käyttää pois ennen kuin menevät ‘vanhoiksi’. Seuraava todennäköinen ratkaisu siis on, että mies jää kevääksi kotiin ja minä jatkan Inttäriä apurahatutkijana.

Tein itselleni äitiyslomalaisen tutkimustsemppi-listan joskus keväällä. Siinä ohjeistettiin, että

• lue tutkimuskirjallisuutta säännöllisesti, muista etsiä myös uusia tekstejä! Muu maailma ei ole äitiyslomalla.
• ajattele, tee muistiinpanoja
• kyseenalaista!
• tuota edes jotain tekstiä vähintään kerran viikossa

Joo ihan varmaan. Ehkä ensi viikon jälkeen, kun vauvaihminen on kuukauden ikäinen. Ehkä. Tai sitten joskus myöhemmin.

Hyvää kesää kaikille!

I can haz conference paper?

Koreanenglanti, joka muistuttaa erehdyttävästi LOLcat-kieltä, vaikuttaa kiinnostavalta noin niinkuin kieliopillisesti, mutta paperin varsinaisesta tarkoituksesta en kyllä tule hullua hurskaammaksi. Mitenkähän olisi tarkoitus antaa referee-lausunto, jos ei ymmärrä mitä tekstissä halutaan sanoa? Vaikka eipä silti – en muista ilmoittautuneeni kyseisen tyyppisiä aiheita edes arvioimaan… eräästä konferenssista siis kyse.

*sigh*. Ja sen toisen konferenssin deadlinea on pidennetty sen verran, että luultavasti ehtisin kuin ehtisinkin kirjoittaa paperini, kunhan laittaisin vauhtia itseeni. Ei kai tässä kannata poksahtamistakaan jäädä odottamaan – laskettuun aikaan on kaksi päivää, eikä mitään merkkejä jakautumisesta näy. Turhauttavaa, kun ei silti oikein osaa aloittaa mitään, mikä voisi viedä pidempään kuin puoli päivää: lähtö kun voi tulla yhtä hyvin tänään kuin kahden viikon päästä.

Älä käännä heille selkääsi.

Vaikka en ole kirjoittanut mitään lähes kuukauteen, täällä on vielä ollut kävijöitä – olen liikuttunut.

Olen siis vielä yhtenä kappaleena, mutta huomisesta ei kukaan tiedä – due date on ensi viikon sunnuntaina, äitienpäivänä, joten mitä vain voi tapahtua milloin vain. Tai sitten ei. Mutta se ei ollut päivän aihe, vaan se, että…

…työpiste kotona on muuten ihana asia, mutta – paitsi, että sillä on tuhoisa vaikutus työtehoon – vaaransa silläkin on. Erään yhteisartikkelin deadline on ylihuomenna. Kiitos kysymästä, kaikkine työteho-ongelmineenkin se on melkein valmis, mutta läheltä piti. Meillä on kissoja. Toinen niistä tykkää vedestä. Paljon. Niin minäkin juomana, joten sitä oli tuossa vieressä täysi litran tuopillinen.

Kävin sitten alakerrassa.

Sillä välin kissa, jota ei ollut näkynyt koko päivänä, oli ilmiintynyt jostain ja kaatanut koko tuopin pitkin työpöytää. Mitään ei onneksi näytä menneen rikki, vaikka johtovyyhdissä, näytön alla ja ties missä on vedenpaisumus. Siinä “vettävettävettäOMGOMG”-huumassaan karvaepeli kuitenkin löysi myös näppiksen ja loihe lausumaan pitkällisen oodin tuolle ihanalle leikkitoverille, tuiki tarpeelliselle elämännesteelle. Artikkeli oli muuttunut sivun mittaiseksi taidekokoelmaksi erikoismerkkejä.

Vartin kun painelin undo-nuolta, niin ilmestyi se tylsempikin hengentuotos sieltä sentään lopulta. Sen keskelle oli tosin ilmestynyt kuusi tyhjää sivua. Taisi katti olla sitä mieltä, että tähän kohtaan ois voinut vielä lisätä jotain.

Tarinan opetus: älä käännä heille selkääsi.

*** *** ***

Mieli ja keskittymiskyky ovat jossain ihan muualla kuin akateemisissa asioissa. Paitsi artikkelilla, myös erään konferenssin 4-6-sivuisella short paperilla on deadline ylihuomenna (vai olikohan se jo huomenna). En ole edes aloittanut. Tuntuu, ettei pysty nyt, vaikka olisi suuret perusteet osallistua ja pätevä syy toivoa paperin hyväksymistäkin. Eipä silti, tuskin minulla on mahdollisuutta lähteä vielä syyskuussa ulkomaille useammaksi päiväksi, ja kyseinen konferenssi vaatii jokaisen hyväksytyn paperin kohdalla vähintään yhden kirjoittajan rekisteröitymistä, mikä käytännössä sulkee pois vaihtoehdon, että kirjoitan paperin, mutta joku toinen esittäisi sen. Höh. Harmittaa vähän, mutta itseäni saan syyttää. Ellen sitten mystisesti aktivoidu deadlinen vastaisena yönä.

Umpivintti asialla.

Yksikkömme herättää ilmeisesti vahvoja tunteita pääkampuksella, päätellen Tylkkärin kolumnistin, “Umpiperiä”-nimimerkin, edesottamuksista. Linkitän tässä henkilöön, joka sanoikin jo kaiken, mitä asiasta lienee tarpeen tähän hätään sanoa. Ja ilman ainoatakaan kirosanaa, mihin en itse varmaan pystyisi. Umpiperän (-periän?) kolumniin en voi linkittää, sillä sitä ei ole verkossa saatavilla. Enkä totta puhuen tiedä, ansaitseeko ko. kirjoitelma edes sellaista lisäjulkisuutta. Toki olisi kiinnostavaa tietää, kuka nimimerkin taakse kätkeytyy – tämänkaltaisten mielipiteiden takana olisi kirjoittajan itsensä hyvä kyetä seisomaan. Ellei kykene, kannattaisi ehkä jättää sanomatta kokonaan. Sanoista “anonyymi” ja “nillittää” on muodostettu kuvaava uustermi “anonilli”, joka kuvaa henkilöitä, jotka heittelevät netissä kakkaa muiden niskaan nimettöminä. Usein kyseessä on teini tai muuten hieman kypsymätön henkilö. Vexi Salmi puolestaan tapasi kutsua ystäväänsä Antti Hammarbergiä “umpivintiksi”, kun halusi vähän Irwiniä älyttömyydestä rokottaa. Ei voi välttyä vertaamasta… Vaan annetaanpa sen olla, etten ylikuumene.

Tampereella pelitutkijoiden seminaarissa siis olin viime torstaina. Pidin siellä elämäni kehnoimman puheenvuoron. Aivan todella, koskaan en ole yhtä epäonnistunutta esitystä vetänyt. Siksi en nyt välitä puuttua koko asiaan tätä enempää, vaikka uskonkin, että se joskus vielä naurattaa. Muuten oli kyllä ihan kiinnostava päivä, vaikka pelitutkijoiden aihepiirit liikkuvatkin melko kaukana omista painotuksistani. Aina on kuitenkin miellyttävää kohdata muita, jotka ovat yhtä innostuneita tutkimuksestaan kuin minä omastani. Harmi, ettemme voineet jäädä iltatilaisuuteen emmekä osallistua perjantain ohjelmaan. Yksi päivä junamatkoineen oli sekin tarpeeksi tälle pallokalalle. En olisi edeltäkäsin uskonut, miten väsyneeksi vetää, mutta nyt tiedän, etenkin kun olin nukkunut huonosti ja oli muutakin pientä vaivaa siinä. Tulipahan kuitenkin käytyä, ja sen jälkeen olen ihan luvan kanssa lomaillut. Pian on otettava käsittelyyn eräs kirja-artikkeli ja konfapaperi, mutta en deadlinesta huolimatta nyt hötkyile, vaan otan ihan rauhallisesti. Niinhän me loiset yleensäkin – eihän meillä sellaista kunnianhimoa tai tavoitteellisuutta kuitenkaan ole, että viitsisimme tosissamme töitä tehdä… vai mitä Umpivinttiperä?

Lähtölaskentaa.

Joitakin asioita on vaikea hyväksyä. Edelleen vähän pelkään, että elämäjulkaiseminen, life publishing, katoaa käsistäni äitiysloman aikana ja jään unohduksiin käsitteen kehittäjänä. Ei saisi nipottaa eikä olla kovin mustasukkainen tutkimuksestaan, mutta vähän varuillani olen silti, sen huomaan. Tuntuu siltä, että ellen varmista käsitteen pysymistä omassa hanskassa, huomaan sorvin ääreen palatessani, että minulla ei ole enää väitöskirjan aihetta.

Huolehtinen turhasta. Olenhan jo alustavasti määritellyt kentän piirteitä – reflektiivisyyttä, performanssia, leikillisyyttä – ja saanut aiheesta julki (peräti…) yhden artikkelin. Leikillisyyttä pohdiskelen siis tämän viikon torstaina Playful Experiences – semmassa Tampereella. Muiden osallistujien full papereita olen lueskellut viikonlopun aikana; kiinnostavia aiheita, vaikka pelitutkimus onkin itselle vieraampaa. Osallistun vain torstain ohjelmaan, ei oikein jaksu enää riitä yöpymiseen oman sängyn ulkopuolella. Torstaikin on jo äitiyslomaa, viimeinen työpäivähän on ylihuomenna keskiviikkona.

Viimeiset työpäivät menevätkin parin projektiasian silaamisessa seuraajalle siirrettäviksi ja seminaariesityksen laatimisessa. Se mitä aikaa jää, on kirjoitettava erästä yhteisartikkelia erääseen kirjaan. Lisäksi suunnittelen paperia MobileHCI 2009 -konferenssin tähän työryhmään siitä, mitä elämäjulkaiseminen on (ja mikä on / tulee olemaan mobiiliuden merkitys siinä). Konfa on syyskuussa, ja työryhmän aihe, Sharing Experiences with Social Mobile Media, liittyy suoraan projektiimme. Jos nyt tulisin hyväksytyksi, joudun tietysti miettimään osallistumista tarkkaan – voinko noin vain hilpaista Saksaan, kun pikkutyyppi on vasta neljän kuukauden ikäinen? Toisaalta, hän on silloin jo neljän kuukauden ikäinen… kysehän olisi vain parista päivästä.

Kotityöpöydän kirjoitusalustaan on tarttunut viikonlopun aikana pieniä huomautuksia ja muistiinpanoja asioista, joita pitää muistaa, jos aion pitää yllä edes jonkinlaista suhdetta tutkimustyöhöni: Lue; sulattele lukemaasi, älä niele sitä purematta, kyseenalaista; tee muistiinpanoja; ajattele; kirjoita edes jotain mahdollisimman usein… etsi uutta luettavaa, älä jämähdä luulemaan, ettei muukaan maailma tutki, kun sinä lomailet. Yritä jaksaa pysyä kärryillä. Älä stressaa. Lisäksi olen pääteemojani listannut taas. Ei niissä varsinaisesti mitään uutta ole, mutta mistä sen tietää, vaikka kaikki perusasiatkin katoaisivat tulevien kuukausien unenpuutteeseen ja vauvan päälaen tuoksuun (no niin niin, haistakaas joskus vauvan päätä niin tajuatte mitä tarkoitan!). Aikoinaan vuonna 1997 kuvittelin jatkavani amk-kursseja lähestulkoon synnäriltä tultuani, mutta totesin hyvin pian, että piutpaut sopi antaa koko hommalle – ei jaksanut kiinnostaa. Toisaalta ala on nyt oma, ei väkisin viritelty; ehkä jaksan paremmin. Jos en, niin sitten en. Sitten odotellaan.