Ihan paras sivusto: Piled Higher and Deeper - PHD Comics. Tohtorintekeleet, tsekatkaa erityisesti tämä. Olen antanut kertoa itselleni, että myös “Post-Bachelors Disorder” ja “Vicious Cycle” -nimiset stripit ovat huippuja.
Ei enää syyllisyyttä - tämähän on maailmanlaajuinen ilmiö. Töitä vältellään viime hetkeen asti ja kärsitään minkä keretään. 
Kiitos vinkistä, Riikka. Päivä parani vielä entisestään. =)
Kävin laitoksella keräämässä taas repullisen kirjoja ja sopimassa kera koordinaattorin, että saan roudata maallisen omaisuuteni juuri sille työpisteelle, jota olen silmäillytkin omakseni (iso pöytä, uudehko kone ja kirjahylly 
). Lämmittää mieltä, että laitos osoittaa arvostavansa meidän jatko-opiskelijoiden toimintaa tarjoamalla työtiloja, kun niitä on vapaana. (Toki rahoitettujen projektien tieltä on siirryttävä, mutta niin sen pitääkin olla.) Lisäksi olen vaihtanut kuulumisia parin muun ihmisen kanssa ja kuullut, että tämä alkusyksy on ollut epätavallisen nihkeä muillekin; en siis tuskaile yksin haluttomuuden ja hiekan lailla sormien välistä valuvan ajan kanssa.
Mitään varsinaisesti tuottavaa en siis ole tehnyt, mutta vielä on tätä päivää pari tuntia jäljellä ennen lapsen kotiutumista, ehdin siis keittää teetä ja ottaa nokoset lueskella vastalainaamaani Mattelartin Informaatioyhteiskunnan historiaa (arvostelu mediumissa) ja muutamia verkkoaineistoja ja pohtia, mistä päästä alkaisin ensi viikon jälkeen tarvittavaa kirjatekstiä muokata uudeksi. Loput kirjat jätinkin jo työpisteelle, merkkasin tavallaan omani. =)
On huojentunut olo - eivät kaikki muutkaan ole järjettömän tehokkaita koko ajan, eivät kaikki muutkaan suorita ja tuota ja jaksa ja luo aivan tauotta. Muutkin kuin minä väsyvät syksystä joskus. Tämä huojennus johtaa todennäköisesti lisääntyvään ahkeruuteen; nyt jo on pirteämpi ja jaksavampi olo. Sitä lisää tieto siitä, että huomisaamuna puen päälleni ja lähden tekemään työtäni paikkaan, jossa tapaan muita ihmisiä. Olen mielestäni riittävän järkevä rinnastaakseni nauttimani apurahan palkkatuloon, mutta silti unohdan usein kutsua tutkimustani (tai sen aikomista >_< ) työksi. Siksikö sen arvoa ja merkitystä on niin helppo väheksyä, siksikö se on niin helppo unohtaa?
Oli miten oli, huomenna ujuttaudun osaksi fyysistä tiedeyhteisöä. Josko sitten loppunee tämä meinaaminen.
Taas piteni lista kirjoista, jotka pitäisi hakea laitoksen kirjastosta. Niitä on kymmenen. Ja viisi lainassa olevaa tai vain muualta saatavaa, jotka niin ikään tarvitsisin NYT. Ja sitten viisi e-aineistoa eli verkosta luettavaa. Ja kotona pyörii… lasketaanpa… noin kymmenen teosta, joihin on tutustuttava lähemmin aika kiireesti.
Milloin nämä pitäisi ehtiä lukea?! Kustakin tarvitsen lähinnä muutamia lähdeviitteitä, mutta en kai voi kaivaa yksittäisiä viitteitä, ellen yhtään tunne kontekstia?! (Puhumattakaan siitä käytännön seikasta, että kyseisiä kohtia ei löydä, ellei lue teoksia edes suunnilleen läpi ;P )
Lannistavaa. Opinkohan milloinkaan selailemaan ja silmäilemään, vai olenko ikuisesti kirottu sanatarkan lukemisen pakolla? Olen tuskaillut tätä ennenkin, mutta tietä ulos umpikujasta ei ole vielä löytynyt. Tankkaa, torkahda, tankkaa, torkahda, tankkaa, torkahda - totea kolmen tunnin päästä edenneesi puolitoista muutaman rivin mittaista johdantokappaletta pinon päällimäisestä kirjasta. Ja deadline siintää aina vain lähempänä.
Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Ihmiselle, joka voi lukea reilusti toistakymmentä romaania viikossa? Ja miksi hukkaan aikaani valittamalla tässä, kun voisin lukea?
Elämän suuria kysymyksiä.
Artikkeliehdotukseni on saavuttanut määränpäänsä ja on nyt korkeammissa - lue: toimituskunnan - käsissä. En ole kovin luottavainen julkaisemisen kanssa, vaikka tiedänkin tehneeni niin hyvää työtä kuin mahdollista. Elämäkerronnan perinteeseen kajoamisesta varoiteltiin jo vuosi sitten, että se on hankalaa aluetta, aiheesta kun on kirjoitettu niiiiii-iiin paljon. Miltä tahansa suunnalta lähestynkin, siitä on sanottu paljon painavaa asiaa jo kauan sitten. Edelleen yritän silti luottaa ja uskoa siihen, että olen löytänyt tällä saralla jotain uutta, jotain, millä on arvoa itsenään, ei vain jonkin tradition jatkumona.
Näen elämäjulkaisemisen yhteydet muuhun omaelämäkerralliseen toimintaan nyt jo paljon paremmin kuin gradua tehdessäni ja ymmärrän, mistä minua varoiteltiin. Siksi yritin nyt ottaa huomioon ja painottaa (liikaakin jo?), että elämäjulkaiseminen on osa omaelämäkerrallista perinnettä, mutta uudenlainen osa; olen pohtinut ja pohtinut, olenko väärässä, mutta en vain pysty palauttamaan tutkimaani toimintaympäristöä sellaisenaan esimerkiksi päiväkirjan (jo itsessään moninaiseen) traditioon.
No, nähtäväksi jää, mitä erään suomalaisen aikakausjulkaisun toimituskunta on asiasta mieltä. Vaikkei tekstini refereille asti pääsisikään, uskallan toivoa saavani jonkinlaisen lyhyen kommentin edes. Olisi hyvin tärkeää tietää, pidetäänkö aihettani ja ajatuksiani minkään arvoisina. Jos nimittäin lähtökohtani teilataan jo tässä vaiheessa, tuntuu syvemmälle inttäriprojektiin sukeltaminen aika kylmältä kylvyltä. Rakentavaa kritiikkiä kuitenkin toivon.
*** *** ***
Nyt siis, kun tuo on alta pois, on aika kaivautua jälleen oppiaineen yhteisprojektin uumeniin. Miksi, oi miksi omasta alueestani kiinni saaminen on edelleen niin valtavan vaikeaa? Ensimmäinen luonnosversioni oli silkkaa… no, sitä, minkä kaikki sanomattakin ymmärtävät. Ei se pohtimisen puutteesta johtunut, vaan siitä, että aihe ja se, miten siitä parhaiten kirjoittaisi, pakenevat kaikkia yrityksiäni. En haluaisi jäädä tilastojen kuvailun tasolle, vaan mennä hiukan syvemmälle, mutta miten? Siis ilman, että sorrun pseudofilosofiseen höpinään, jolla ei ole minkäänlaisia tieteellisiä perusteita (tässä kohtaa katso kyvyttömyyteni lähteiden käyttämiseen).
Tämän tekstin deadlineen onneksi on vielä hetki aikaa. Mikäli muistan oikein, hah hah. Palatakseni vielä äskeisen artikkelin deadline-hässäkkään, oma vika. Täysin oma vika. Pitäisi tarkastaa asiat monta kertaa, kuten joskus iäisyyksiä sitten on ollutkin tapanani. Ja jos olemassaolevan julkaisun viimeiset artikkelit näyttävät olevan vuodelta 2006, niin pitäisiköhän hälytyskellojen fiksulla ihmisellä soida vähän aiemmin..? Avainsana tässä taisi olla ‘fiksulla’.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
En osaa edes kertoa, KUINKA paljon juuri nyt %&#¤ttaa. Miksi, miksi, oi herran tähden MIKSI jätetään julki vanhoja verkkosivuja, jotka tulevat Googlen hakutuloksiin ensimmäisinä?!?! Olen jossain vaiheessa kirjanmerkinnyt väärät kirjoitusohjeet ja DEADLINEN. Oikea on huomenna, ei kuun lopussa, kuten jo iloisena kuvittelin. Onneksi olen tänään ollut hyvässä vireessä ja tehnyt ahkerasti hommia aamusta alkaen. Vielä kun teen hommia illan ja yönkin, niin saatan ehtiä ajoissa. Silti. Voi kiro. Voi kirojen kiro.
Mitäpä mainitsinkaan edellisessä entryssä deadline-stressistä oletusarvoisena käytösmallina? Voi v… eiku siis kiro. Osuipa taas pilkka omaan nilkkaan, sanoo Tutkijakokelas ja keittää uuden pannun kahvia. Syödä ei sit vissiin tänään ehtinytkään.
EDIT: Kello on 20:30 ja… valmis.
EDIT 2: Kello on 00:20 ja… nyt se on valmis. Ja lähetetty. Sitten voikin pistää pään pensaaseen.
Kirjoittaminen sujuu taas vähän paremmin ja lähteiden seulontakin on onnistunut tänään. Tästähän voi kehkeytyä vielä ihan oikea työvire. Sekin auttaa, että koulut ovat alkaneet ja kotona on nyt hiljaista aamusta lähtien pitkälle iltapäivään. Viittauspätkiä tusinasta teoksesta yhtäaikaa on vaikea kaivaa esiin, pitää mielessä ja ympätä artikkeliin, jos samalla pitää keskustella Transformerseista. Oviverho on tosin tehnyt tehtävänsä. Yllätyin todella - kukaan ei kertaakaan ole tullut siitä läpi! (Vielä tosin pitäisi takoa kalloihin, että ko. verho on myös ‘äänieristetty’.) Lapsen viimeisinä kesälomapäivinä en vain raaskinut vetäytyä sen taakse, vaan yritin olla käytettävissä.
En edelleenkään pidä pitkään jatkuneesta laiskasta kaudestani, enkä etenkään ole mielestäni riittävän hermostunut sen seurauksista. On kuitenkin turha jossitella ja “olis pitänyt”ellä, viisaampaa on tarttua toimeen huomennakin, ja tänäistä tehokkaammin. Ehkä vain alan viimein oppia ‘oikean’ akateemisen suhtautumistavan deadlineihin: myöhemmin on paremmin - miksi tehdä tänään, jos huomennakin voi - nou hätä! - yötyö on terveellistä. Ja ennenkaikkea: kunnon stressi kurjankin kaunistaa. Eiks jeh?
Ai niin, ja lopuksi se, minkä vuoksi aloin kirjoittaa tätä entryä: Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen ensimmäinen digitaalisen kulttuurin väitöskirja, Ulla Heinosen Sähköinen yhteisöllisyys, tarkastetaan Porin yliopistokeskuksessa tulevana lauantaina 16.8. klo 12 alkaen. Onnea, Ulla! Ehkä täältä joskus ylletään vastaavaan saavutukseen… mikä vaan mahtaa silloin olla vuosiluku?
Meillä asuva kiltti mies asensi työalkovini oviaukkoon verhokiskon ja ripusti siihen rätin. Kiitos, kiltti mies. Katsotaanpa auttaako tämä. Suljettu verho havainnollistaa töissä olevaa äitiä, ja toivon, siis *todella* toivon, että sen läpi muistaa lapsikin olla ryntäilemättä paremmin kuin avoimen aukon. Ellei auta… no, katsotaan sitten.
Shoppailtiin lapselle koulutarvikkeita eilen, ja tempauduin myös itse vielä kerran lukukauden alkajaiskuumeeseen. Sanotaanko jossain muka, ettei tohtorioppilas saa siitä intoilla? Mukaan tarttuivat Pikku Myy -hiirimatto ja -muistikirja, joista jälkimmäinen mahtuu juuri mukavasti kynäpussiksi ostamaani Unikko-kukkaroon. Marimekon kukkaroita käytti penaaleina 80-90-lukujen vaihdetta ennen valtaisa joukko tyttöjä. Itse en budjettipoliittisista syistä heihin kuulunut, joten nyt otin vahingon takaisin. On tilava, on laadukas, oli vieläpä Suomalaisessa Kirjakaupassa kanta-asiakastarjouksessa, joten en suostu tuntemaan huonoa tuhlausomaatuntoa sitten niin millään. Ja Pikku Myy… no, on Pikku Myy. Ärhäkkä ja äreä, mutta pohjimmiltaan ei kovin paha. Minä.
On aika testata oviverhon taika.
Jyväskylän käynti peruuntui. Sain juuri tiedon, että aiemmin mainitsemani NEFA Nordenin kesäseminaari siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Harmin paikka kovasti työtä tehneille järjestäjille ja jo ilmoittautuneille. Erikoista, ettei ilmainen osallistuminen ja muiden uraansa aloittelevien / opintojaan lopettelevien tutkijoiden tapaaminen kiinnosta. Käsittääkseni niin Suomessa kuin muissakin Pohjoismaissa etnologeja ja folkloristeja kuitenkin on melko runsaasti. Toivottavasti seminaari toteutuu sitten myöhemmin.
Toisaalta hyvä näin. Luennon valmistelu ja oletettu kahden päivän poissaolo kiristi aikataulua vähän turhan tiukalle, mikä kyllä johtuu myös aivan liian pitkäaikaisesta saamattomuudesta; musta on tullut ‘työ’asioissa ihan zombie. Nyt sain pari lisäpäivää aikaa artikkeliluonnoksen muokkailuun ja ne onkin syytä käyttää tarkkaan (ihan oikeasti, olen varmaan tehnyt siitä artsusta nyt aivan liian ison asian!), ja ensi maanantaina saan kuunnella lapsen 5. luokan aloittamiskokemukset ihan livenä. Kiitos kuitenkin Kirsi-Marialle ja Helille yösijatarjouksista ja luvatusta iltapalatapaamisesta Kikalla. Tulen niitä peräämään sitten tositilanteessa.
Artikkelista vielä, ja asian ‘isoudesta’: En tosiaan tiedä, mikä nyt mättää näin pahasti, että alkaa ahdistaa, kun ajattelenkin aineiston tarkastelua, lähteiden selaamista ynnä muuta tuiki tarpeellista. Kirjoittamisesta nyt puhumattakaan, taivaan tähden. Tiedän, että osaan kirjoittaa kiinnostavasti ja jäsennellä tekstini akateemisten vaatimusten mukaiseksi. Tiedän, että aiheessani on ideaa. Tiedän, että kykenen perustelemaan ajatukseni. Tiedän osaavani viitata myös muihin tutkimuksiin. Silti ei vain suju. Itseluottamusta puuttuu, enkä oikein tiedä miten itseäni rohkaisisin. Osittain ongelmana voi olla se, että tässä vaiheessa pitäisi alkaa osoittaa tietävänsä jostain jotain, mutta hyvin, hyvin hienovaraisesti. Pitää osata hyödyntää aiempaa tutkimusta monipuolisesti ja sitä kunnioittaen - arroganssi on nopea alamäki. Toisaalta, jos *liikaa* kunnioittaa aiempaa, miten voi synnyttää uutta? Missä on keskitie, missä kultainen polku tieteelliseen hyväksyntään? Miten voin väittää tietäväni mistään mitään, olevani kelvollinen tekemään omaa tutkimusta, kun tunnen itseni niin tyhmäksi vielä, niin lisäopin tarpeessa olevaksi?
Lukukausi alkaa kohta. Odotan innolla jatko-opintoihin soveltuvia kursseja. Ja ehkäpä kehitämme lukupiiri-ideamme toimivaksi tieksi monipuoliseen teoreettiseen oppimiseen. Pitää vain uskoa itseen. Ei synny inttäriä, ellen edes yhtä vaivaista artikkelia valmiiksi saa.
Teemakirjoitukseen vastaamisaikaa on pidennetty elokuun loppuun - kirjoituksia saa siis lähettää 31.8. asti. Jos joku on kiinnostunut pohtimaan elämäjulkaisemis-aihetta, mutta ei välitä kirjoittaa, muitakin esitys/kommunikaatiomuotoja sopii ehdotella. Edelleen minulle merkitsisivät paljon myös niiden mietteet, jotka eivät innostu haircut-bloggaamisesta, kuvagaltsuista, naamakirjasta ja vastaavista. Tiedetään, kieltäytyjien etsiminen *blogin* kautta voipi olla hukkaan heitettyä aikaa… Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta.
Eipä tässä muuta. Väkersin luentoa koko eilisen, tänään on jatkettava - tulin vain luvanneeksi aikaa erääseen pitkään lautapeliin, ja onnistuin sopimaan asuntonäytön toiselle puolelle kaupunkia puolentoista tunnin päähän tästä hetkestä. Ruokkiakin nuo ukot pitää ja, ja ja…. Ehkäpä slaidien vääntö siirtyy aamuyölle. Myydään edullisesti vähän käytetty perhe ehdottomasti hyvään ja huolehtivaan kotiin. *sigh*.
Artikkeliluonnos edistyi viikolla sentään vähän. Nyt se on siis ylipitkä, ja sisältö vielä puutteellinen. Luennon valmistelulla on hopuhko juuri siksi, että saan alkavan viikon käyttää tähän tekstiin. Dedis, kas, jo häämöttäy.
Kirjoituskutsu vielä hetken voimassa - heinäkuu kohta ohi… Kiitos muutamalle vastanneelle, tarpeeseen tulevat, mutta lisää tahtoo ahne tutkija (jotta voisi rakentaa jotain analyysintynkää edes). Ja kiusatkaa sitä “mä en vaan tajua mitä järkeä tossa on”-kaveria kans! Haluan tietää, mitä hän Sinusta (ja meistä muista) ajattelee ;P
Tahkoo, tahkoo, vaan ei terävöidy. Eikä valmistu oikein mikään. Yritystä sentään on, ja lapsikin sentään lähtee huomenna pariksi päiväksi kylään. Työrauha, tervetuloa.
Nyt se helle sitten on täällä. Ja mitä tekee aurinkoa kaivannut tutkijakokelas? Kirjoittaa esitelmäänsä. Onneksi sen rakenne alkaa olla hanskassa, Tietoyhteiskunnan etnografiaa -kurssilla keväällä pitämäni luento nimittäin toimii hyvänä pohjana. Jyväskylän seminaarin kanssa samalla viikolla on tosiaan erään artikkeliluonnoksen deadline, joten paneudun tästä siihen vielä hetkeksi. Eräs suurimmista ongelmistani on aiempi tutkimus; kirjallisuuden käyttö tökkii. Tiedän lukeneeni jostain asiasta jostain teoksesta, mutta jälkeenpäin en kuolemaksenikaan muista, mistä. Tai edes, mihin piilotin siitä tekemäni muistiinpanot. Viittaa siinä nyt sitten. Eikö voisi vaan väittää, että kyllä MÄÄ tiädän miten tää asia on, ei tässä tartte muihin tukeutua? Ai ei vai. No ei sitten. Jatketaan penkomista.
On tosiaan jotenkin surkuhupaisaa, miten kaikki tekstini vilisevät kohtia, joissa lukee “tähän jotain tieteellistä, vaikka Xxxxx:lta vai oliko se Yyyyyy:ltä tai sittenkin Fffffff:lta - teos oli kumminkin vihreäkantinen tai sit sininen“. Just. Ja arvatenkin lainassa joskus puolitoista vuotta sitten. Faktojen puute luonnoksissani ei siis ole omahyväisyyttä, vaan johtuu surkeasta lukumuistista.
Tämän päivän tavoite siis olkoon: ainakin kolme lähdeviitettä artikkeliluonnokseen. Sitten saa mennä jokirantaan lahnana makaamaan.
Olen näemmä menossa esitelmöimään tänne. NEFA-Norden on pohjoismainen folkloristiikan ja etnologian opiskelijoiden/nuorten tutkijoiden verkosto, jonka kesäseminaari järjestetään Jyväskylässä 11.-15.8. Tänä vuonna teemana on Internet. Vaikuttaa kiinnostavalta, ja olen erittäin mielelläni osa ohjelmaa.
Tuntuu vain hyvin hämmentävältä olla joku, jota pyydetään esitelmöimään jossain. Omalla laitoksella luennoimista ei oikein voi laskea, se on niin… kotoisaa. Hämmennyksestä johtuen käyttäydyinkin kuin susien kasvattama idiootti, kun alustava pyyntö keväällä Kansatieteen päivien yhteydessä esitettiin. Jossain sisälläni miellän itseni edelleen aloittelevaksi, mistään mitään ymmärtämättömäksi pikku opiskelijaksi. Loppututkinto tuntuu unelta, maisterin titteli valheelliselta kerskailulta enemmän kuin tietämyksen takeelta. En tiedä, johtuuko tämä osittain siitä nopeudesta, millä opiskelija-aikani humahti ohi, vai onko kaikilla muillakin tällainen olo. Ehkä on ihan terveellistä tuntea näin, eipä ainakaan nouse päähän (mikä? akateeminen arvo? no sallikaa mun nauraa). Toisaalta, jos tarkoitus olisi joskus väitelläkin, voisi olla hyvä arvostaa osaamistaan edes vähän… kai?
Esitelmää ja tekstiä jos toistakin valmistellessa siis pitäisi aikani kuluman. Miksei se sitten kulu? Koska olen kurja auringolla käyvä laiskiainen, jonka valoannos tältä kesältä on jäämässä surkean olemattomaksi. Ja taas löytyi lorvehtimiselle tekosyy… ryhdistäydyn, ryhdistäydyn. Aikanaan, kuten aina. Mutta oikeasti, tilaisin hellettä viikoksi ja siedettävää kuumuutta toiseksi, kiitos. Keskustellaan syksyn pimeydestä vasta sitten.
Olen eilisen ja tämän päivän aikana tuottanut tasan 10 sivua tekstiä uudelleenkirjoituksen alla olevaan artikkeliluonnokseen (eikä tämä ole edes vielä se hylsybumerangi). Ja kello on tänäänkin vasta kaksi! Kai se ylettömän pitkään jatkunut lusmuaminen sitten sisälsi alitajuista prosessointia, koskapa nyt luistaa työ kuin rasvattu. Liiankin hyvin, itse asiassa. Pää on täynnä ajatuksia, joista kaikki eivät ikävästi ehdi edes paperille asti ennen karkuunluikahtamistaan. Olen pyrkinyt nyt lähestymään aihettani “kyllä kyllä, mutta myös”-näkökulmasta “ei varmaan nii oo ainakaa tota”-inttämisen sijasta. Vaikuttaa hedelmälliseltä, eikä juuri lainkaan arrogantilta. Oppia siis ikä kaikki. Teksti tuskin on vielä julkaisukelpoista, faktoja ja kirjallisuutta tarvitaan paa-aaljon lisää, mutta olenpahan päässyt hyvähköön alkuun.
Myös olen pohtinut (lue: päähän pälkähti, ylöskirjasin, ihmettelin) sitä, miten aikanaan lähteä rakentamaan itse Inttäriä. Miten pääsen kysymykseen yksityisestä ja julkisesta, jos ensin pitää esitellä ja perustella elämäjulkaisemisen käsite alusta lähtien? Muutamia asioita, jotka on otettava huomioon:
Tässä muutamia asioita, jotka juuri nyt pyörivät päässä. Kai noille se kaksi ja puoli sataa sivua riittää… Öh. Tai neljäsataa. On muuten vähän ahdasta tuolla nupissa muulle matskulle juuri nyt. Kuten näkimille, jotka tuntuvat pyörivän ja pullistuvan ajatusten paljoudesta. Olotila tasoittunee pian, nautin nousukiidosta niin kauan kuin sitä kestää.
Ja vasta nyt, kun jo melkein kopautin “Julkaise”-painiketta, jäin miettimään, miten järkevää on heittää julki noin paljon tutkimusajatuksia. Liekö Suomessa sellaisia aivorosvoja, joita pohdintani kiinnostaisivat ryöväämiseen asti? Olkoot nyt tuossa toistaiseksi. Enhän minä muutenkaan voi estää muita miettimästä samoja aiheita - tulen niistä kuitenkin jossain vaiheessa puhumaan seminaareissa ja semmoisissa. Mikä ilo ja hyöty on tutkimusblogista, ellei siinä uskalla mitään julkaista?
Pikapuoliin laitan listaa alustavasti valikoimistani aineistoista osittain linkkien kera, saavat sitten huudella ne, jotka ehdottomasti kieltävät julkaisujensa käytön. Sukellan nyt takaisin työhön lueskelun merkeissä, kirjoituskädet kun kiljuvat hoosiannaa.
Edit: Killoranin artikkeli kotisivujen identiteettiesityksistä Biography-lehden Online Lives-teemanumerossa on TYYYY-YYLSÄ. En saa siitä mitään irti juuri nyt, mutta myöhempää käyttöä varten voisin vilkaista tarkemmin, mitä mies kirjoittaa genreteorioista.
Kuten edellisessä entryssä mainitsin, Henna myönsi Tutkijankammiolle briljantin, mistä suurkiitos. Tällä kertaa hoidan homman kotiin, edellisen badgen saadessani olin niin kiireinen, että jatkaminen jäi jalkoihin, mistä pahoittelut. Briljantti on siis tällainen ja aateluus velvoittaa seuraavasti:
Säännöt:
1. Voittaja saa laittaa logon blogiinsa.
2. Linkitä siihen blogiin, josta sen sait.
3. Nimeä vähintään 7 muuta blogia sen saajiksi.
4.Laita noiden blogien linkit sivuillesi.
5. Jätä viesti blogeihin, jotka nimesit voittajiksi.
Jotta näin paljastuu sitten muutama stalkkaus. Anteeksi vaan stalkatuille: en ole lukenut ilkeämielisesti enkä kuola suupielessä, vaan kommentoimattomuuteni on yksinkertaisesti ujoutta. Jep, kaino voi olla kasvottomanakin. Raivostuttavaa. Yritän parantaa tapani.
Turisti. ‘Kaikki’ kai tuntevat teräväkielisyydessään ja -päisyydessään pistämättömän mustan huumorin ja elämänasenteen sankarin. Toivottavasti olet lurkkijalle armollinen.
En vaan osaa. Milla (onsesekiroilevasiili) Palomäen sydämellinen sarjakuvablogi. Rules.
Selibaattipäiväkirja (Siiveniskuja). Teknisesti ottaen ei blogi, mutta tykkään suuresti Mintun tyylistä.
Koiranpissatusblogi ja
Ryytimaa. Erittäin hyvin kirjoitettuja, hauskoja ja elämänmakuisia haircuteja.
Sitten on tietysti Minh. Ja Marinadi sekä sivuprojektinsa Villi the Kissa, jotka tosin lienevät saaneet briljantteja jo niin että häikäisee.
Ei, yksikään näistä ei ole tutkimusblogi. Sellaista edustakoon (kotiinpäin pitää vähän vetää) UTUonline, jota viime lukukaudella luotsasi Marjo Kaartinen, tulevaisuudessa joku muu. Kaltaiseni tutkijakokelas on muun muassa Kirsi-Maria, joka pohtii Illuusioissa työtä, tutkimusta, kulttuuria ja elämää.
Ainaski ny nää. Kiitos teille olemassaolostanne. Hiivin tästä sääntöjen mukaisesti ilmoittamaan omasta eksistenssistäni kommenttilootiinne tai eräässä tapauksessa sähköpostiin.
Ensimmäiseksi kiitän Hennaa briljantista - tämä oli yllätys, jota en odottanut, mutta joka toi hyvää mieltä enemmän kuin myöntäjä ehkä arvaakaan. Tiedän, että Tutkijankammiolla on vain vähän lukijoita, eikä tyylini ehkä ole riittävän iskevä enempää heitä houkuttamaankaan. Siksi tällainen “laatutakuu” lämmittää mieltä. 
Joudun palaamaan aateluuden velvoitteisiin, eli omien merkkien myöntämiseen ja linkittämiseen, myöhemmin tänään, sillä olen nyt TÖISSÄ.
Mikä johdattaakin asiaan:
Teen hartiavoimin töitä palatakseni päiväjärjestykseen - tai pikemminkin edes luodakseni sellaisen taas. Olen siirtynyt laitoksen tiloihin ja huomautan itselleni, että oveton työhuone kotona oli huono, huono idea. Apurahatutkija ei ole palkkatyöläinen, eikä siis näemmä ansaitse työrauhaakaan. Seuraavassa työhuoneessa tulee olemaan ovi. Ja lukko myös, kiitos. Nykyiseen kotiin muutoksia ei aleta tehdä; vuokraisäntä ilmoitti myyvänsä talon, emmekä me ole lainakelpoisia. Etsimme siis viiden kuukauden asumisen jälkeen jälleen uutta kotia, mutta ei siitä aiheesta sen enempää kuin että stressitaso alkaa hipoa pilviä ja henkeä kirjaimellisesti ahdistaa.
Mutta siis siitä päiväjärjestyksestä. Tällä viikolla korjailen (lue: re-write) erästä artikkeliluonnosta ja kirjaan ylös haja-ajatuksia. Luen Biography -lehden Internet-teemanumeroa vuodelta 2003*, joka on täynnä verkkopäiväkirjapuhetta. Osa ajatuksista ärsyttää, osa innostaa. Tietyt asiat nostavat ihokarvat pystyyn. Elitismi: “Kiusaannun ja tunnen syyllisyyttä verkkopäiväkirjojen lukemisesta niiden tunnustuksellisen (confessional) sisällön vuoksi.” Laurie McNeillin artikkeli Teaching an Old Genre New Tricks: The Diary on the Internet. Joka itsensä ylentää, se alennetaan. Tarkoitan tässä sitä, että McNeillin asenne vihjaa yritykseen tehdä itsensä vähän paremmaksi kuin elämäjulkaisijat tai heidän yleisönsä. Mielenkiintoinen tutkimuksellinen lähtökohta, mutta… Enkä sitäpaitsi ihan allekirjoita tuota “tunnustavaa” otetta. Miellän sen koskevan “super-intiimejä”, provosoivan paljastavia julkaisuja. Ne taas mielestäni shiftaavat vähän toiseen suuntaan kuin se, mitä elämäjulkaisemisella tarkoitan.
Sitten on tämä päiväkirjaisuus. Pitääkö se nyt ottaa niin itsestäänselvyytenä ja yleisenä käsityksenä? Eikö vähän voisi kyseenalaistaa, kuten Andreas Kitzmann tekeekin (That Different Place: Documenting the Self Within Online Environments). Hänkin tosin lähinnä vertailee, miten Internet-päiväkirja eroaa ‘kirjoitetusta päiväkirjasta’. Jos se kerran eroaa, onko pakko puhua päiväkirjoista?! Toisaalta, olen jo valmis myöntämään, että sana ‘päiväkirja’ EI itsessään viittaa mihinkään salaiseen ja ehdottoman yksityiseen. Kai se olisi ’salakirja’ tms. jos yksityisyyttä olisi haluttu termillä korostaa. Päiväkirjan arkisiin implikaatioihin (tulikohan nyt oikein?) kuitenkin kuuluu yksityisyyden oletus. Siksi se ei minusta ole paras mahdollinen sana (termi, jopa käsite kenties?) kuvaamaan verkkoelämäjulkaisuja.
Kitzmannin kiinnostavuutta Tutkijakokelaalle lisää se, että hän puhuu “Web self-documenting”ista, itsedokumentoinnista verkossa. Hän yhdistää tässä verkkopäiväkirjoihin webcamit. Tullaan lähemmäs sitä, mitä tarkoitan elämäjulkaisemisella. Tuntuu toisaalta kovin helpottavalta löytää jotain omaa ajattelua tukevaa, toisaalta tulee pakokauhu: olenko vanhalla asialla, onko tämä tosiaan jo tehty, nähty, ruodittu ja tajuttu? Vaan enpä heitä kirvestä kaivoon. Sen sijaan tartun toimeen ja luen, luen, luen + kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan. Ehkä siinä samalla jotain ajatusprosessin tapaistakin rullailee jonnekin päin.
——-
*) Biography. Vol 26, Nr 1, Winter 2003. Special Issue: Online Lives. Guest editor: John Zuern. Saatavilla sähköisenä esim. Nelli-portaalin kautta. Vaatii kirjautumisen + sälää, joten en linkitä. Tarvitseva löytää.
