Jos on kerrankin onnistunut päivän aikana tekemään kaikki ne tehtävät, jotka aikoikin ja oli ihan muistikirjaan listannut, niin saako röyhistää rintaa? Edes vähän?
Ja jos se päivä sattuu vielä olemaan maanantai kaikissa merkityksissään niin mitä sitten saa? Vaatia paikalle Hesarin toimittajat ja Kympin Uutiset? Ja kutsun seuraaviin Linnan Juhliin?
Hah, selätinpä sinut, maanantai!
Tammikuussa kuvittelin, että ihan kohta alan tehdä tämän väitöskirjani eteen jotain. Turha luulo. Mikähän sai tutkijakokelaan luulemaan, että verkkokurssin ohjaaminen on jotenkin helpompaa kuin kontaktiluentojen?!? Olin vain onnellinen, että ihanaa, saan luennoida kirjallisesti eikä tarvitse änkyttää ihmettelevien katseiden alla. Siinä sitä nyt sit ollaan sen pestyn kaulan kanssa, kuten anoppi sanoisi: luentojen kirjoittaminen vie rutkasti aikaa, ja blogialustan käyttö on suurelle osalle kurssilaisia melko vaikeaa. Opiskelijat ovat aktivoituneet hienosti, ja vuorovaikutuksen ylläpitäminen nielaisee sekin osansa päivästä. (Ja illasta. Yöhön olen vetänyt sentään rajan, riittää kun vauva valvottaa.)
Mutta siis eipä tässä paljon taas väitöskirjan kimppuun ole päässyt, kun vielä huomioidaan eräs artikkeli, jota kirjoitin ensin loppuvuoden ja sitten uudelleen alkuvuoden. Näin se meni: jäin kiinni kaavamaiseen ajattelutapaan ja väänsin ja väänsin. Kahdessa ja puolessa kuukaudessa sain aikaan kuusi, siis kuusi! sivua onnettoman huonoa tekstiä. Pyysin apua, sain vinkin näkökulman muutoksesta ja kirjoitin kokonaan uuden artikkelin kymmenessä päivässä (huom, muiden töiden ohella). Jopa omasta mielestäni ihan hyvän, toki pikkuisen hiomista vaativan, artikkelin. Sitä oli kiva tehdä, siksi kai se onnistuikin.
Opiksi itselle: pilke ei saa kadota silmäkulmasta. Hampaita kiristellen ei synny kuin… no, ei mitään.
Tartoon full paper. Apurahahakemus Cambridgen matkaa varten. Artikkeliehdotus erääseen lehteen. Verkkokurssi. Tulevat konferenssit.
Ja se inttäri.
Teemakertomuksia alkaa tipahdella. Hyvä, oikein hyvä. Kohta on alettava tosissaan miettiä haastatteluita. Teemarungon tekeminen on kuin seinä vastassani. Syynkin tiedän. Haastatteleminen on minulle aivan käsittämättömän vaikeaa. Koen, että suullinen ulosantini on hyvin huono, ja koko kehityskauden jatkunut kiusaaminen saa säpsyksi vielä nytkin, 34-vuotiaana, niin säälittävää kuin se voikin olla. Tunne omasta huonommuudesta, omituisuudesta, konkretisoituu aina muiden ihmisten kanssa puhuessa, eritoten vieraiden. Kiusaamisesta kitiseminen näin aikuisiällä ja ammatillisiin asioihin keskittyvässä blogissa voi vaikuttaa vähän hölmöltä, mutta mielestäni kiusaamisen pitkäkestoisista vaikutuksista ei vieläkään puhuta tarpeeksi. Välittömät ja lyhyen keston vaikutukset jo tiedetään, mutta siitä ei puhuta, miten vielä kaksi vuosikymmentä myöhemmin kutistut käytävällä kokoon, kun jossain takanasi kaksi naista supattaa ja nauraa. Tai miten jokaista sanomaasi lausetta seuraa tunne siitä, että toiset eivät ymmärtäneet tai pitivät mielipidettäsi arvottomana, typeränä, asiaankuulumattomana – ruman, tyhmän ja joukkoon kuulumattoman ininänä.
Vaikka *tietäisit* olevasi ihan normaali, älykäs ja ajoittain kiinnostavakin ihminen.
Mmmniin. Haastatteluita tekemään. >_< Sori.
Artikkeli, jota väänsin itku kurkussa kaksi kuukautta ja sain aikaan kuusi summittaista sivua: kuopattu ja tuhkasta nostettu uuden näkökulman avulla. Kiitos rohvessorin, joka ilmeisesti tajusi, missä ongelma oli – mie tajusin vain, että ongelma oli.
Ai niin. Tuli uudistuksia ja laitosten yhdistymisiä ja niin päin pois. TY:n KTMT-laitoksen digin assistentin sijasta työskentelen nyt Turun yliopiston Humanistisen tiedekunnan Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa digitaalisen kulttuurin tohtorikoulutettavana. Revi siitä. Mitenkähän senkin lyhentäisi? TY:n Hum. tdk:n HKT-laitoksen KTMT-koulutusohjelma? Voi tsiisus. Sentään on tuolla laitoksen nimessä tuo kulttuuri, plussaa siitä, mutta kyllä on taas hankala selittää, missä sitä vaikuttaa.
Verkkokurssi on alkanut. En ole sellaista ennen vetänyt, ja blogin valitseminen ympäristöksi osoittautuu lähiaikoina joko ihan toimivaksi ratkaisuksi tai sitten katastrofiksi. We’ll see. Parasta verkkokurssin pitämisessä on se, että voin luennoida kirjallisessa muodossa (syyt: katso ylempi kappale…). Hankalinta varmaan opiskelijoiden sitouttaminen, mutta senkin toimivuus käytännössä jää nähtäväksi.
Jospa yrittäisi taas edes listata asioita, joita pitää (eikä -isi) lukea.
Raine Koskimaan väitöskirja. (Koskimaa oli täällä digin professorina ensimmäisinä vuosina, nyttemmin hän vaikuttaa muualla. Miksi ihmeessä en ole aiemmin etsinyt Rainen väikkäriä luettavakseni?)
Vau, jee! Pääsen sittenkin Cambridgeen International Social Sciences 2010 -konferenssiin. Luulin jo, että en, kun hyväksynnässä kului niin kauan. Puhuivat kahdesta viikosta, meni kuukausi. Mutta näin, olen tyytyväinen, elokuussa sinne siis! 
Joululoman aikana sain kahdeksan uutta informanttia, eräs henkilö oli ystävällisesti markkinoinut tutkimustani, ja uusi tilasto näyttää tältä:
| Ikä | Miehiä | Naisia | Yht. |
| 12 (8) | 31 (22) | 43 (30) | |
| <20 | - | - | - |
| 21-35 | 8 (5) | 22 (20) | 30 (25) |
| 36-50 | 4 (3) | 5 (2) | 9 (5) |
| 51-65 | - | 3 (1 on ollut) | 3 |
| >65 | - | 1 | 1 |
| Osallistuu | |||
| Kertomuksella | 7 | 19 | 26 |
| Haastattelulla | 10 | 25 | 35 |
| Sisällöillä | 11 | 24 | 35 |
Sulkeissa olevat luvut siis merkitsivät niitä, jotka mielestään ovat “elämäjulkaisijoita” jollain tavalla. Julkaisijoita on siis 30 ja ei-julkaisijoitakin 13. Teemakertomuksia olen saamassa 26, haastatteluja 35 ja sisältöjä oikein hyvin, ottaen huomioon että joillain on useita blogeja, FB-tili ja pari muuta vielä päälle. Tuntuu siltä, että tämä alkaa riittää, pitäisihän se aineisto sitten ehtiä analysoidakin jossain välissä…
Niin. Oikeastaan halusin hehkuttaa Cambridgeen pääsyäni. Ja sitä, että informantit alkavat olla kasassa. Kukahan vaan tekisi mulle haastattelurungon?
Loppuviikon kiireissäni (tai sit ihan vaan laiskuuksissani…) jäi informoimatta, että SKS:n julkaisemana ilmestyi teos nimeltä Kulttuurituotanto – Kehykset, käytäntö ja prosessit (toim. Maarit Grahn ja Maunu Häyrynen, SKS 2009). Opus on ensi vuoden pääsykoekirjamme ja monipuolinen paketti siitä, mitä kaikkea kulttuurin tuottaminen voi olla.
Näin kertoo SKS:
MAARIT GRAHN, MAUNU HÄYRYNEN
Kulttuurituotanto
Kehykset, käytäntö ja prosessit
Kulttuurituotanto on viidestätoista artikkelista koostuva keskusteleva teos, jonka tarkoituksena on tarjota uusia näkökulmia kulttuurituotannon opiskelijoille, opettajille sekä kulttuurialan toimijoille ja tutkijoille. Kirjassa esitellään erilaisia kulttuurituotannon näkökulmia kulttuurisesta kestävyydestä ja maisemaidentiteeteistä kulttuuriperintöprosesseihin ja digitaaliseen yhteisöllisyyteen. Kirja kartoittaa kulttuurituotannon kenttää ja ilmiöitä ja kysyy, mitä oikeastaan on kulttuurituotanto, mitkä ovat sen reunaehdot, mitä jää ulkopuolelle sekä keitä ovat kulttuurituottajat ja miten he ajattelevat ja toimivat.
Teoksen viimeinen artikkeli, by the way, on nimeltään “Tavistaidetta ja verkkoviihdettä – omaehtoisten verkkosisältöjen tutkimusetiikkaa”. Kirjoittaneet Riikka Turtiainen ja Sari Östman. Notta sillee.
Kohti joulua. Tähän piti tulla joulukortti, mutta jostain syystä mokoma kuva ei kykene tallentumaan oikein. Visualisoikaa siis hopeahilein koristeltu piparkakkutalo kynttilänvalossa, värilampuin koristellun iltapimeän ikkunan edessä.
Ilmoittautumisia tutkimukseen on saapunut joulukuun 2009 puoliväliin mennessä 35. Miehiä heistä on kahdeksan, mikä on vähän, mutta hyvä että edes sen verran. Naisia on siis 27. Aktiivisimpia olivat 21-35-vuotiaat naiset, heitä oli kaikkiaan 22. Vastaajista 27 oli mielestään internet-elämäjulkaisija (parilla lauseella perustellen), joten kahdeksan ei-julkaisijaakin oli intoutunut osallistumaan.
Tässä vähän taulukointia:
| Ikä | Miehiä | Naisia | Yht. |
| 8 (5) | 27 (22) | 35 (27) | |
| <20 | - | - | - |
| 21-35 | 5 (3) | 22 (20) | 27 (22) |
| 36-50 | 3 (2) | 4 (2) | 7 (4) |
| 51-65 | - | 1 | 1 |
| >65 | - | - | - |
| Osallistuu | |||
| Kertomuksella | 2 | 18 | 20 |
| Haastattelulla | 5 | 23 | 28 |
| Sisällöillä | 6 | 22 | 27 |
Sulkeissa olevat luvut tarkoittavat sitä, moniko vastanneista koki olevansa “internet-elämäjulkaisija”, mitä se sitten kenellekin merkitsee. Tässä täytyy myös huomioida, että osa ilmoittautuneista on jo teemakirjoituksensa tehnyt. Kaikkineen näyttäisi kuitenkin siltä, että kunhan nämä matskut – haastattelut ja teemakertomukset – ensin tuotetaan, niin kyllä siitä jo jotain voi ruveta väkertämään – artikkelia tai paria edes, ellei muuta.
Sukupuolivääristymä on selkeä, ja erittäin mielenkiintoinen. Se oli odotettavissa, mutta miksi? Miksi se oli odotettavissa – eivät naiset todellisuudessa niin paljon enempää nettijulkaise. Kyse on varmaan lähinnä mielikuvista ja toimijoiden itseymmärryksestä: siitä että miehet (keskimäärin, huom! näissä asioissa aina miehet / naiset keskimäärin) mielellään mieltävät itsensä esim. professionaalisiksi julkaisijoiksi tai luovaa toimintaa harjoittaviksi tai harrastuksisestaan raportoiviksi tai vastaavaa. He eivät koe tai halua ajatella julkaisevansa omaa elämäänsä, arkeaan. Naisille – syistä, joista esim. feministisesti suuntautunut perinteentutkija jaksaisi puhua pidempään kuin minä – omaehtoinen elämäkertominen asettuu luontevammin “omaksi” toiminnaksi.
Lisäksi kyse on varmaankin mielenkiinnosta sitoutua tällaiseen tutkimukseen (ovatko naiset uteliaampia ja innostuneempia tämänkaltaisesta aiheesta) ja mahdollisesti myös muista seikoista. Kuten: jos olisin itse mies, olisiko informanteissa enemmän miehiä kuin naisia?
Jos tunnette yli 50-vuotiaita henkilöitä, joilla voisi olla joku mielipide elämän avaamisesta internetissä, vinkatkaa tutkimuskutsustani. Noissa kahdessa viimeisessä ikäryhmässä kun on kato. Ja tiedän kyllä, että iäkkäämpiäkin julkaisijoita, esim. bloggaajia ja feisbuukkaajia on, turha käydä väittämään, että ne eivät vastaa, koska niitä ei ole. 
Ei-julkaisijat sitten noissa ikäryhmissä saattavat olla niitä, joilla ei ole tarpeeksi tietoa toiminnasta ollakseen jotain mieltä, mutta ainakin nyt julkaisijat mukaan, hyvänen aika!
Lähestyn tässä pian ilmoittautuneita alustavasti sähköpostitse, mutta odottelen lisäilmoja vielä vuoden loppuun asti, ennen kuin alan toden teolla ahdistella tuottamaan aineistoa. Haastattelurunko ei meinaa millään syntyä, muhikoon siis hetken.
Ai niin, yksi abstrakti hyväksytty: huhtikuussa Tartoon, jossa järjestetään Transforming Culture in the Digital Age -konferenssi. Lisäksi odotan vastausta Cambridgesta, joskin melko epäilevin mielin.
Hidasta on. Aivoissa nimittäin. Ajattelu.
Pari luentoa ollut, yksi pika-aikataululla sovittu tulossa ylihuomenna, yhden abstraktin laitoin matkaan vähän puolella huomiolla. Toinen abstrakti parin viikon sisään, aiempaan projektiin liittyvä artikkeliluonnos joulukuun aikana, samoin tammikuussa alkavan verkkokurssin hahmotelma. Alkuvuodesta pari abstraktia lisää. Eräs konfapaperi pitäisi laajentaa ja päivittää johonkin kv-julkaisuun tarjottavaksi artikkeliksi, lisäksi kiinnostaisi alkaa rääppiä lähemmin erästä elämäjulkaisemisen ominaisuutta, josta olen joskus Tutkijankammiossakin rupatellut.
Tekemistä olisi ja on kyllä. Listasta puuttuu vielä omien informanttien lähestyminen, mikä on syytä tehdä pikimmiten. Käyn puolella teholla, yöunet ovat kahden-neljän tunnin luokkaa, joka sekin kertyy pikkupätkistä. Yritän välttää valittamista, mutta Facebook-status päivittyy liian usein “…on kuolemanväsynyt” -teeman variaatioilla ja unituntien laskemisella. Vauvaparka saa hampaita ja nukkuu siksi huonosti. Parhaat unet pieni vetäisee siitä eteenpäin aamulla, kun olen nousemassa töihin. Minä rämmin ylös seiskalta, pieni nukkuu isin kainalossa kymmeneen.
No joo, hlökohtainen sekoittuu taas ammatilliseen. Sitä ei voi välttää, sillä tässä tilanteessa ne ovat hyvinkin sidoksissa. Väsymys torpedoi todella tehokkaasti luovuutta ja yleensäkin aivotoimintaa. Työtehon laskeminen on inhottavaa, ja koen siitä valtavaa syyllisyyttä. Kyllä tässä pakolliset hommat hoituu, ja kaikki sovittu tapahtuu määräaikaan mennessä, mutta h—i—t—a—a—s—t—i, viime hetkellä, eikä laatukaan ole ehkä aina ihan totuttua tasoa. Työmoraalia kyllä on, mutta toteutus ontuu. Siinäpä siis kehityskohde loppuvuodeksi. Itselleni tutun työnlaadun palauttaminen.
Ja tutkimuskirjallisuuden lukeminen. Joku kohta tekee sen, mitä minä aion, enkä saa edes tietää, kun en “ehdi” lukea.
Luennoin tänään otsikon aiheesta ja lupasin nämä luentodiat saataviksi blogin kautta viikon ajaksi.
Enempää en nyt jaksa tästä lätistä, on työhön liittymättömiä juttuja viemässä voimia nyt, mutta kysykääpä, jos jotain on epäselvää. Vastailen kyllä.
Viikonlopun seminaari Reposaaressa oli oikein hyvä, vaikken voinutkaan osallistua enää lauantain ohjelmaan, ja perjantain illanviettokin jäi väliin. Kirsi-Maria on kirjoittanut seminaarista jo, jotta lukekaapa sieltä.
Jäin miettimään sitä, miten – ja miksi, oi miksi?! – minun onkin niin kovin vaikea ilmaista itseäni suullisesti. Nyt lähes koko esitysaikani meni sen ihmettelyyn, miten voin tutkia sisältöjä ja kertomuksia samassa tutkimuksessa: “nehän ovat kaksi eri aihetta, sulla on nyt kysymykset ihan sekaisin, mitä sä oikein olet tekemässä?” Sitten sain vihdoin artikuloitua, että ihan relevanttia omasta mielestäni – sisällöt ovat ilmentymiä ilmiöstä, jonka muodostavasta toiminnasta puolestaan kertomukset antavat tietoa. Jos kerran luon, kartoitan ja analysoin ilmiökenttää, niin voihan sen tehdä kunnollakin. Tämän jälkeen homma oli selvää pässinlihaa. Ei kuulemma ongelmaa, aihe kunnossa, 30 informanttia riittää, kaikki hyvin.
No, aineiston riittävyydestä keskustellaan vielä, mutta kyllähän tällä sitten ilmeisesti alkuun pääsee. Nyt vain teemakertomuksista ohjeistamaan ja haastatteluja sopimaan. Ja tietenkin niitä sisältöjä havainnoimaan.
Muitakin töitä on. Niin niiden kuin inttärin tekemisestä saattaisi tulla paremmin jotain, jos saisi välillä nukkua vähän pidemmissä kuin puolentoista tunnin pätkissä. Meidän vau(va) tekee hampaita. Mutta kyl tää tästä. Taas, kuten aina.
*** *** ***
Vedän tänään abeille työpajoja. Kolme ensimmäistä sessiota menivät ohi – ei ilmoittautuneita. Seuraavassa kuulemma on jotain minullekin, ja sitten onkin lounasaika, jonka jälkeen saa jännittää, onko iltapäiväksikään tulijoita…
Olen kirjoitellut muistiinpanoja Martine Burgosin tekstistä Life Stories, Narrativity and the Search for the Self (Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 9, 1988). Joitakin kiinnostavia pointteja:
Hahmottelen mietteitä, jotka koskevat jonkin teoreettisemman tekstin kirjoittamista. En tiedä vielä, mitä se voisi olla, mutta ylläoleva liittyy siihen. En tarkoita pelkkää tutkimuskatsausta, mutta haluaisin kuitenkin pyöritellä teorioita, näkemyksiä ja muita vastaavia, etsiä pohjaa sille mitä teen. Rakennella ponnistusalustaa.
Tutkimukseen tipahtelee ilmoittautumisia pikkuhiljaa. Palvelukeskukseemme lähettämäni tiedote on siis tuottanut tulosta. Se tarkoittaa myös, että solmu lähtee aukeamaan taas tältä erää. Ehkä. Vielä on pitkä matka riittävään aineistomäärään, mutta onpahan päästy alkuun. Sekä teemakertojia että haastateltavia on tarjolla – ei kun runkoja rakentelemaan.
Pitäisköhän tutkimuskysymyksiä vähän päivitellä?
Se on täällä! Fyysisenä kappaleena käsissämme, ja perjantaina kello 15 myös muiden käsissä. Nimittäin:
Ja näin kertoo kustantajamme Gaudeamus:
“Tietoverkko on itsestään selvä osa useimman suomalaisen jokapäiväistä elämää, elämyksiä, työtä ja vapaa-ajan viettoa. Siitä puhutaan ja siellä puhutaan. Internetistä on tullut netti, se on omaksuttu kulttuurisesti.
Ihmiset, yhteisöt ja teknologiat ovat tämän monisäikeisen prosessin aikana muuttuneet. Kielenkäyttö, lainsäädäntö, toimintatavat ja arvot ovat myllertyneet, ja myllerrys jatkuu. Netti joustaa ja paljastaa mutta se myös rajoittaa ja piilottaa.
Tietoteknistyneen Suomen nykyhistoriaa kartoittavan teoksen kirjoittajat ovat Turun yliopistossa työskenteleviä digitaalisen kulttuurin tutkijoita.
Teos julkistetaan Insomnia-verkkopelitapahtuman yhteydessä Porissa (Porin ammattiopisto, Professorintie 5) perjantaina 23.10.2009 kello 15.00. Julkistamista voi seurata myös verkossa osoitteessa www.insomnia.fi.
– Teos
Petri Saarikoski, Jaakko Suominen, Riikka Turtiainen & Sari Östman
Funetista Facebookiin. Internetin kulttuurihistoria
Nidottu, 333 sivua. Gaudeamus 2009.
Suositushinta 33 €
– Sisällys
Johdannoksi: netin kulttuurihistoriaa
Jaakko Suominen
Verkonpunontaa – tietoverkkojen esihistoria ja Suomi
Petri Saarikoski
Visio – maailmantelevisiosta tiedon valtateille
Petri Saarikoski
Kaiken maailman tieto? Internet tietämisen kohteena, lähteenä ja välineenä
Jaakko Suominen
Onko netille aikaa?
Sari Östman
Tunne netissä
Riikka Turtiainen
Peliä ja leikkiä virtuaalisilla hiekkalaatikoilla
Petri Saarikoski, Jaakko Suominen, Riikka Turtiainen & Sari Östman
Netti – kulttuurisesti omaksuttu?
Jaakko Suominen
Viitteet
Lähteet
Suomen tietoverkottumisen aikajana
Nettisanasto”
Niin. Eipä mulla muuta. Löysin vahingossa kirjastosta Martine Burgosin Life Stories, Narrativity and the Search for the Self -nimisen tekstin, jonka kautta myös Bourdieun artikkelin L’illusion Biographique (sanakirja, kiitos!) ja Jerome Brunerin Life as Narrative -artikkelin. Ja kokotekstit ilmaiseksi googlettamalla. Ihana internet! Burgosissa, ja J.P. Roosin esipuheen perusteella myös Bourdieun artikkelissa, saattaa olla jotain, mille rakentaa.
Niin. Ja kun kerran ollaan solmussa, niin puhutaan seminaarissa sitten siitä solmusta. Näin ehdotti inttärin ohjaaja, ja Tutkijakokelas kuunteli (kerrankin). Abstraktin sijaan muotoilin siis valituskirjelmän.
Ei ole mitään asiaa.
“No news is good news” ei tällä kertaa oikein päde. Marraskuun alussa laitoksemme järjestää meidän ja jyväskyläläisten yhteisen jatko-opintoseminaarin teemalla aineistosta analyysiin. En kerta kaikkiaan tiedä, mistä siellä puhuisin. Ei mulla ole aineistoa: tutkimukseen on ilmoittautunut 12 henkeä, osa jo ammoin teemakirjoittaneita, joita pyysin ‘rekisteröitymään’. Saa levittää. Kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla tavoilla.
Artikkeliväitöskirja alkaa kohta puoltaa paikkaansa. Vaikuttaa siltä, että on mahdollisempaa hankkia useita pienempiä aineistokokonaisuuksia kuin yrittää koota riittävä edustus julkaisijoiden kertomuksia (teemakirjoitukset + -esitykset, haastattelut) ja verkkosisältöjä monografiaa varten. Harmittaa, sillä todella haluaisin kirjoittaa ihan ‘kokonaisen’ kirjan. Eikä taida tuo 12 henkilöä oikein riittää edes yhteen artikkeliin…
Rajausta täytyy muutenkin harjoittaa. Toiminnasta kieltäytyjiä ei ilmeisesti ole, tai sitten he haluavat kieltäytyä kertomasta kieltäytymisestään. Tähän mennessä yksi teemakirjoittaja on esittänyt kriittisen (hyvän!) kannan nettielelyä kohtaan. Ehkäpä siis tulen toteamaan olevan selvää, että vain pieni osa verkon käyttäjistä julkaisee omia sisältöjään aktiivisesti. Suuri osa on kiinnostuneita lukijoita, mutta julkaisijoina passiivisia. Osa ei halua osallistua toimintaan millään muotoa. Näiden kieltäytyjien tutkiminen olisi varsin kiinnostavaa, mutta toisen tutkimuksen aihe. (Post doc..? ;P )
Mutta jotta. Mistä puhua, kun koko homma on pelkkä solmu?
Tällä päivämäärällä palaan sorvin ääreen. Aloitan työt digitaalisen kulttuurin tohtorikoulutettavana edellisen henkilön siirtyessä toistaiseksi projektitutkijaksi. Aiempi nimike oli oppiaineen assistentti, mutta uusi virkarakenne toi muutoksen tähän. Oma toimistoluola käytettävissä ainakin vuoden loppuun asti siis.
Tutkimukseen on toistaiseksi ilmoittautunut huimat kaksi henkeä (ystävällisten koekaniinieni lisäksi). Mitä jos tälläkään keinoin en tavoita ihmisiä? Mitkä ovat oikeat foorumit kutsun levittämiseen? Miten löydän ihmiset, myös ne, joita elämäjulkaiseminen ei kiinnosta? Pitääkö lahjoa joku toimittaja tekemään juttua?
Aineistopohja on hirvittävän laaja. Siksi materiaalin napsiminen verkosta yksi-risti-kaksi -menetelmällä ei tuntunut toimivalta. Vaikka kuinka yritin olla sattumanvarainen, tietty subjektiivisuus hallitsi aineistoa. Enkä mitenkään haluaisi lähteä linjalle, jossa tarkastelen suurta määrää verkkoaineistoja “könttänä”, josta en sitten tutkimuksessa voi yksilöidä julkaisuja, vaan joudun viittaamaan niihin esimerkinomaisesti.
Aika näyttää, kuinka tässäkin taas käy. Ellei toimi, on muutettava jälleen taktiikkaa.
***Kirjoituskutsu on nyt kutsu tutkimukseen.***
Saa levittää vapaasti. Ja ennen kaikkea – saa osallistua!
Jo kirjoituskutsuun vastanneille laitan hlökohtaista meiliä asiasta, josko myös he ehtisivät täytellä kutsun kautta löytyvän lomakkeen. Tiedoksi, että kyseisen ilmoittautumislomakkeen täyttäminen vie noin viisi, maksimissaan kymmenen, minuuttia.
*** *** ***
Huomasin eilen, että luennolla, jota valmistelen ensi viikoksi, onkin kaksoisotsikko. Työmäärä lisääntyi ja päivät senkun vähenevät. Jospa sitten jatkossa lukisin sähköpostit sana sanalta enkä vain sinne päin. Eikä vauvan hihkunta alakerrasta tätä ainakaan helpommaksi tee. Onneksi se kuitenkin on hihkuntaa ja naurua – siellä voidaan hyvin ja hauskaa on.
