Tutkija vetäytyy kammioonsa.

Elämä, arki, kulkee tasaisena yliopisto-opettajan työssä: opiskelijoita uomiinsa ohjaillessa sekä kursseja ja tenttejä suunnitellessa / hahmotellessa / valmistellessa / viimeistellessä. On julkaisutoimintaakin (Rappio! -seminaarijulkaisua toimitamme, eräs kirja edistyy hitaasti muiden toimien ohella, muita yhteistekstejä odottamassa ehtimistä…). Hitaasti, hyvin hitaasti, litteroin haastatteluja, jotka ovat odottaneet jo aivan liian kauan. Tutkimus edistyy, hitaasti sekin, mutta kuitenkin. Päivän tunteja täyttävät perheen ja työn lisäksi uudelleen löytynyt liikkumisen ilo sekä tällä iällä harvinainen haaste – autokoulu.

Ei siis siksi ettei mitään tapahtuisi, vaan siksi että en ole kuukausiin kyennyt miettimään mitään “oikeaa” sanottavaa, annan itselleni luvan telakoida tämän blogin joksikin aikaa. Annan itselleni myös luvan palata sen pariin sellaisina hetkinä kun se tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta, ilman stressiä, ilman pakkoa.

Ai niin: Pelitutkimuksen vuosikirja 2011 (toim. Suominen, Jaakko, Raine Koskimaa, Frans Mäyrä, Olli Sotamaa ja Riikka Turtiainen) on ilmestynyt. Paljon hyviä tekstejä sisältääpi se. Tutkimuksestani kiinnostuneille vinkiksi sivut 22-36 (pdf).

Hyvää syksyä!

Slow motion.

Jähmeää, hidasta, vaikeaa, vierasta… kiinnostavaa kyllä, mutta hitaasti aukenevaa. Uh.

Joitakin kuukausia sitten tyrkytin tekstini julkaisuun, joka on tarkoitettu erään tietyn alan tutkijoille, alan, josta tiedän aivan liian vähän. Sinänsä yllättävää oikeastaan, ettei artikkelia hylätty saman tien, mutta täysin syystä sain erittäin kriittiset referee-lausunnot.

Niiden myötä oli todettava, että tekstin uudelleen kirjoittaminen edellyttää tiukkaa lukemisjaksoa. Millainen tampio nyt yleensäkään yrittää sanoa jotain jotain erityisalaa sivuten tuntematta kunnolla sen uudempaa tutkimusta (tai kovin monipuolisesti klassikoitakaan)?! Joten tekstien pariin siis. Lausunnoissa oli hyviä ehdotuksia, joista useimmat onnistuin saamaan käsiini (♥ verkkoartikkelit ja Ebrary ♥). Hyvä hyvä, mutta…

…ensimmäisen artikkelin kahlaamiseen ja muistiinpanojen tekemiseen meni puolitoista työpäivää.

Enkä oikein siltikään tajunnut. Miten hidas sitä voi ihminen oikein olla? Kauhulla ajattelen sitä, että suurin osa muista lukuehdotuksista on ihan kirjoja. Selailu ei riitä, koska on opittava ymmärtämäänkin tuosta jotain. Jos tällä tahdilla etenen, niin huh. Ja aikataulu on kireähkö. Etenkin, kun muitakin kirjoitusprojekteja on, ja heinäkuun ajan “työkaverina” 2-vuotias ikiliikkuja.

Olisikohan kannattanut pysyä ihan lestissään vaan? (Ja sitten taas – mikähän se meikäläisen lesti oikein on?)

Vuoden välein…

…eli inttärin ohjauspalaveri. Kyllä paljon useammin puhutaan epä- ja virallisemmin tietysti, mutta tämä oli semmoinen virstanpylvästapaaminen taas. “Miten olet kehittynyt seuraavilla alueilla viimeisen vuoden aikana?”

Aina olen alkajaisiksi tulisilla hiilillä – joko joudun tilille siitä, ettei tutkimukseni ja pätevöitymiseni etene niin kuin pitäisi? Ja tähän asti olen lopuksi kevyt kuin höyhen – tutkimukseni ja pätevöitymiseni on edennyt paremmin kuin olen kuvitellut. “Niin kuin pitäisi” onkin enemmän oma oletukseni, oma itselleni asettama tehokkuuden vaatimus.

Se ei toteudu ikinä. Ja alan oppia sen: alan ymmärtää, etten kykene olemaan 100%:sen tehokas 100% ajasta -hyvä jos puolet. Jos kuitenkin olen ohjaajan mielestä edistynyt hyvin, niin… kaksi kysymystä, ensin se armollisempi: onko siis mahdollista että tämä riittää?

Ja se toinen: entä jos olisin oikeasti tehokas, mihin minä sitten pystyisin?

Perfectionist much? Edistystä – suurta edistystä – on mielestäni se, että vaikka moista jatkuvasti pohdin ja syyllisyyttä tunnen, en ahdistu oletetusta huonoudestani aivan niin paljon kuin vielä vuosi, saati kolme vuotta sitten.

*** *** ***

Tutkimuksestani en ole juuri viime aikoina kirjoittanut. Olen taistellut aineiston käsittelyyn liittyvien tervanjuonti-tyyppisten ongelmien kanssa, mutta asia on juuri hoitumassa. Eli litteroin.

Kirjoitan myös lukua 2 “Aineistoni” (kuinka kiintoisasti muotoiltu työotsikko!) mutta ollaan siitä vielä ihan hys-hys, koska vasta aloitin.

…on hyvä olla, antaudu sinäkin suosiolla…

Rappio! Huomenna perjantaina Porin yliopistokeskuksessa! Tule!

Häpeämätöntä oma(n porukan) kehua:

Rappio! -seminaari lähestyy, ja en voi olla sanomatta tätä nyt jossain:

Voi miten hienoja opiskelijoita meillä on!!

Seminaari on siis toteutettu kurssityönä siten, että meitä on kaksi yo-opea vetämässä; me + muu oppiaineen väki olemme ideoineet seminaarin teeman syksyllä ja laittaneet cfp:n maailmalle. Tammikuusta alkaen opiskelijat ovat ideoineet, hoitaneet, pitäneet yhteyttä, hankkineet, korvanneet, korjanneet, tehneet kaiken. Me olemme vähän ohjeistaneet, auttaneet, hillinneet, yllyttäneet – mutta työn ovat tehneet ja tekevät semmapäivänäkin “meidän lapset”. Ja voi miten hyvin!

Tuloksena on näillä näkymin hieno, hauska ja hippasen erilainen tiedeseminaari + upea iltaohjelma, jossa mm. on burleskityöpaja, tuunataan huonosta tieteestä parempaa sekä demotaan Off Topic -korttipeli, joka käsittelee netin keskustelukulttuureja (niin ikään digin keksimä, opiskelijoiden toteuttama).

Wish you were there?

Rappio!

Digitaalinen kulttuuri toivottaa kaikki kiinnostuneet kuulemaan ja keskustelemaan: Rappio! -kevätseminaari Porin Puuvillassa 15.4.2011.

Tulkaa meille!

Lusikka käteen ota… muahahahahaha!

Eli ei nyt sitten ihan mennyt niin kuin piti tuon edellisen suunnitelman mukaan. Tai ei ollenkaan sinne päinkään. Mutta ei se oikeastaan haittaa. Olen nimittäin luppoaikoina lueskellut kahta uutta metodiopusta; Vaeltavat metodit ja Haastattelun analyysi ilmestyivät kumpikin nyt alkuvuodesta. Erityisesti metodivaellus on ollut hyvin kiinnostava, mutta molemmat opukset tarjoavat runsaasti ajattelemisen aihetta oman(kin) tutkimukseni kannalta. Lisäksi olen lueskellut taas uudestaan Georg Simmelin kirjoitusta seurallisuudesta.

Takaraivossa tapahtuu. Mitähän sillä tapahtumisella vaan taas tekisi?

Edit: Vähän tämän kirjoittamisen jälkeen digitaalisen kulttuurin professori J. Suominen julkaisi omassa blogissaan kirjoituksen Eheää tutkimusta?, jossa puhuu mm. intuitiosta, tutkimuksen vaikeista kohdista, muuttuvista ratkaisuista ym. ja siitä, miten ne harvoin näkyvät valmiissa tutkimustekstissä. Myös digitutkija A. Haverinen kommentoi kirjoitusta omassa blogissaan.

Edellisessä postissani (linkki tuolla yllä) puhuin minäkin intuitiivisesta tavastani tehdä ja tutkia. Lisäksi olen monesti miettinyt, paljonko tulen kertomaan inttärini johdannossa kaikista niistä sivupoluista ja siitä takaperin kävelystä, jota olen tämän tutkimusprosessin aikana harjoittanut ja tulen vielä moninverroin enemmän harjoittamaan, ennen kuin opus on valmis. Suomisen teksti vahvistaa ajatustani siitä, että haluaisin tuoda myös prosessin muutos-, kriisi- ja pysähdyskohdat näkyviksi. En ole täydellinen, enkä – kenties tyhmästi – koe, että epätäydellisyyden esiin tuominen söisi tutkimukseni arvoa. Olen hyvin kiinnostunut niistä tapahtumaketjuista, jotka sijoittuvat pään sisälle; kuten yllä sanon, “takaraivossa tapahtuu”. Myös ongelmat, virheet ja kriisit ovat olleet johtamassa lopputulokseen. Ehkäpä ne siis saavat näkyä valmiissa tekstissä – kriittisesti reflektoiden ja kokonaisuutta tukien toki. Sitä haastattelua myöten, joka oli yksi parhaista, ja jonka kadotin uudelleenasennetun Windowsin alle.

Lusikka käteen ota. Aineistoon vie.

On aika ottaa lusikka kauniiseen käteen. Loppuvuoden selvät sävelet muuttuivat alkuvuoden hämmennykseksi: niin mitä mun pitikään tehdä ja miten? Tehdä tutkimus ja kirjoittaa kirja? Miten semmoinen rakennetaan? Ehämminäosaa.

Olen välähtävinä hetkinä kirjoittanut pieniä hajakappaleita ja tallentanut niitä kansioon “INTTÄRI” milloin milläkin tiedostonimellä. Tavallaan se on pitänyt yllä uskoa siitä, että asia etenee. Toisaalta se taas hajottaa ajatuksia entisestään – en ole hajakappaleiden kirjoittelija; en osaa luultavasti yhdistellä niitä tulevaisuudesa toisiinsa kuitenkaan. Hyvä jos muistan mitä olen milläkin tarkoittanut.

Tapani tehdä on toisaalta kaoottinen, intuitiivinen. Toisaalta se edellyttää järjestelmällisyyttä. Ainakin tällä hetkellä järjestelmällisyys, hallinnan tarve, tuntuu nousevan pintaan. (Siihen viittaa myös kasvava tarve siivota työhuone ja uudelleenjärjestellä koti.) Siispä ollaan järjestelmällisiä. Tässä alkukevään To Do for Inttäri -lista:

- ota uudet printit a) infolomakkeista ja b) teemakertomuksista
- ota henkilö kerrallaan “työn” alle ja

• kuuntele haastattelu
• raportoi sisältö, litteroi (tai ainakin merkitse litteroitavaksi) kiinnostavalta tuntuvat kohdat
• vertaa teemakertomukseen (+ molempia infoon, jos paljon matskua)
• tarkastele mahdollisia verkkosisältöjä (tai järkevää määrää niistä, jos paljon)
• tee kokoava raportti julkaisujen ja kertomusten sisällöstä; pidä havainnointi-/kenttäraporttitasolla, älä tulkitse

- helmikuussa: täydennä kaksi aloitettua raporttia, hoida kuntoon viisi uutta
- maaliskuussa: raportoi loput, aloita tulkintaa (jos aikaa jää)
- huhtikuussa: interpret like hell! Toisin sanoen:

• pohdi toimintaa ja kertomuksia suhteessa toisiinsa
• ota vastaan uudet ajatukset ja merkitykset: mikä kussakin kertomuksessa yksin ja kaikissa (useimmissa) yhdessä on tärkeää?
  • älä takerru jo tekemiisi puolitulkintoihin (siksi uudet printit myös), vaan anna uusien syntyä
  • älä hylkää tai torju vanhaa; voi olla että se vain vahvistuu
  • MUISTA HUOMOIDA tutkimuskutsusi muotoilujen/tukikysymysten vaikutus kerrontaan!

Ehkäpä tällä keinolla järjestys palautuu ja alkuun hyvin hahmottunut mutta sittemmin kadonnut kokonaiskuva aineistosta muodostuu uudelleen, tuoreena. Sitten voikin taas siirtyä luovaan kaaokseen.

Opetusta ja tutkimusta.

Vaikka opetan tällä hetkellä vain kahta kurssia – niistäkin toista “kaverin kaa”, tuntuu ajoittain kuin työpäiviin ei muuta mahtuisikaan. Omaa epäjärjestelmällisyyttä kenties, mutta verkkoalusta- ja sähköpostiviestejä on niin vaikea ignoroida. Pitäisi päättää päivät ja kellonajat, jolloin niihin keskittyy, mutta… Osa asioista kaipaa nopeampaa reagointia, välillä taas opiskelija tuntuu hätääntyvän, ellei viestiin vastata pikaisesti. Ymmärrettäväähän sekin on – jos on juuri tekemässä tehtävää ja odottaa apua ongelmaan, vastauksen viipyminen tuntuu turhauttavalta. Niin tai näin, lopputuloksena jonkun ajankäyttösuunnitelma mättää.

Järjesteltävissä olevia asioita toki. Pohtimista, ei ongelmavalitusta.

On kirjoitustöitä, lukemistöitä, opintosuunnittelutöitä, opo-töitä, niitä kurssitöitä, laitoksen palauteseminaaripuhetöitä… Ei juuri just nyt inttäritöitä, muuta kuin hiljaa vähän takaraivon puolella. Ja alkuviikosta kirjoitin pari lyhyttä kappaletta tietynlaisista muutoksista. En edes deletoinut. Mutta muuten saa juuri nyt tehdä monipuolisesti kaikenlaista opettamisesta kirjan kirjoittamiseen. Välillä hajauttavaa (olen huono keskittymään moneen asiaan yht’aikaa), mutta oppia ikä kaikki – enimmäkseen kuitenkin monipuolisuus on virkeänä pitävää ja innostavaa.

Yo-ope.

Vuoden alusta alkaen olen ollut digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja. Oppiaineen tohtorikoulutettavan tehtävä muutettiin sellaiseksi, ja digissä auki ollut lehtorin sijaisuus täytettiin samalla nimikkeellä. Tutkijakokelas tekee siis nyt sijaisuutta yo-opena vuoden lopulle asti. Olen onnellinen että saan jatkaa omassa oppiaineessa, tuttujen tehtävien parissa.

Kun vielä vointi ja jaksaminenkin alkavat parantua, niin vuosi ei voisi paremmin alkaa. Vielä väsyn kovin helposti ja päässä on kova paine, mutta päivä päivältä olo on parempi ja jaksan enemmän. En olisi uskonut, että “tavallinen” flunssa saa niin heikkoon kuntoon, mutta eipä se kai ihan tavallinen sitten ollutkaan. Vaan ei siitä enää enempää, voitolla.

Repussa kulkee kuusi Amazonista tilaamaani opusta, kolme enemmän, kolme vähemmän tieteellistä, mutta tutkimusaihettani käsitteleviä kumminkin. Milloinkahan niitä vaan ehtisi lukea?

Chat-haastattelusta

Muutamia muistiinpanoja/huomioita chat-haastatteluista:

• aikaa menee kauemmin: mikä veisi kasvokkain (luultavasti) noin tunnin, vie chattina puolitoista tuntia
• kieli selkeytyy, vaikka puhekielisyyttä voikin pitää yllä
• lyhyitä välikysymyksiä jotenkin helpompi esittää
• toisaalta ei tule puhuttua päälle, kun chat-kentässä näkyy kun toinen kirjoittaa (mm. GoogleTalkissa “XX is writing” ja Skypessä “…”-puhekupla)
• joskus välikysymys saa haastateltavan deletoimaan keskeneräisen puheenvuoronsa, johon ei välttämättä enää tulla palanneeksi – välikysymysten ajoittaminen tärkeää, ei kesken kiinteän, pitkän puheenvuoron / merkittävän asian
• toimii sitä paremmin mitä tutumpi väline on molemmille – esim. pitkien tekstien jaksottaminen, hymiöiden käyttö, eleiden ja puheen “välikohtien” ilmentäminen tekstin keinoin, kuten “…”, “no totaaa….”, “hmm…” yms.
• on jotenkin paineetonta. saa istua sohvalla aamutakissa ja reinoissa, syödä vihreitä kuulia ja käydä välillä vesikraanalla… pikatauko käy helposti, eikä toinen osapuoli välttämättä edes huomaa eikä ainakaan häiriinny; vaikka tauko olisi sovittu ja kestäisi muutaman minuutin, molemmat ovat omassa tilassaan, missä on tekemistä odotusajaksi (luultavasti)
• eleet ja ilmeet jäävät toki pimentoon, mutta niitä voi ilmentää hymiöillä ja tekstillä, toimii tottumattomallekin ihan ookoo, ja kuten sanottua, välineen tuntevalle oikein hyvin
• tutkimani henkilöt saattavat kertoa välimatkan päästä jopa luottamuksellisemmin kuin kasvotusten (tosin toistaiseksi – 19 haastista tehty – avoimuuden taso chat- ja irl-versioiden välillä ei ole juurikaan vaihdellut)

Mitäs muita ajatuksia tuossa äsken viimeisintä haastattelua tehdessäni tulikaan mieleen…

• on helpompi palata aiempaan asiaan, kun sanamuodon voi tarkistaa
• “litteraatio” syntyy itsestään (GTalk ja Skype ainakin tallentavat chat-historian)
• kömmähdykset, kuten liian aikainen enter, sormet väärässä näppiksen kohdassa (esim. “kohdassa” = “jigdassa” tms.), ja muut tekstin / tietokoneen käsittelyyn liittyvät asiat vastaavat änkyttelyä, öö-öttelyä, väärän sanan livahtamista yms. Eivät tietenkään ole samoja, mutta samankaltaisia tilanteita kuin puhutut “mongerrukset”.

Tämmöistä nyt ainakin. Sitä siis olen miettinyt, että kun kaikilla tahoilla ei oikein mielletä chat-haastattelua haastatteluksi kun “kontakti” puuttuu. (Mistähän tähän muuten viitteen saisi – kai sen nyt joku on paperille kirjoittanut?) Jotta pitää vastarannan kiiskinä olla siitäkin toista mieltä. Kokelaan.

Sairasetätyötupa.

Sairaalaanhan se halvatun tulehdus Kokelaan vei. Kitaontelon tulehdus. Mikä hemmetti on edes kitaontelo, ikinä en ollut siitä kuullutkaan – otsaontelon tiesin. Kuulemma keskellä päätä jossain, aiheuttaa särkyä takaraivoon ja pään keskelle. Juu, sen teki. Sellaisen säryn, että oksat pois. Itkien ja seiniä pitkin ryömien pääsin perjantaina lääkäriin, joka katsoi silmät pyöreinä ja lähetti sairaalaan. Sunnuntaihin asti siellä sitten vierähti, antibioottitipassa ja Panacodeja popsien.

Nyt on Kokelaalla semmoiset tropit, että huh. Sairaslomaa ja rasituskieltoa viikko. Arvosteltavana parinkin kurssin harjoitustyöt, keskiviikkona oma opetusnäyte oppiaineen yo-opettajan työsuhdetta silmälläpitäen, tenttikysymyksiä keksittävänä… Ja päivittäin hankkiuduttava kaupunkiin huuhteluttamaan päätään jäljelläolevasta tulehduksesta. Rasituskieltopa hyvinkin. o_O

Ei vaiskaan, rauhallisesti edeten tässä mennään, ja sen mitä en jaksa, siirrän eteenpäin. Jouluostokset ja -härdelli saavat nyt odottaa ensi viikkoa. Osa harjoitustöistä voi odottaa joulun välipäiviä, luulen. Mutta että näin meillä kiireisimpään aikaan.

9. joulukuuta 2010

Kun oikein olisi kiireellisiä ja tärkeitäkin hommia jonossa, niin mitä tekee Tutkijakokelas?

Sairastuu niin infernaaliseen flunssaan ja poskiontelotulehdukseen ettei voi kuin toivoa tajuttomuutta armahtamaan kivusta. Peruuttaa haastattelut eikä kykene ajattelemaan ainoatakaan järjellistä ajatusta päiväkausiin.

Kiitos punkteerauksen – tai huuhteluksi sitä kidutusta nykyään kutsutaan – jyskivät kipuaallot vaimenevat hiljalleen normaalin päänsäryn rajoihin. Huomisen kirjoitusretriitin joudun jättämään väliin, mutta jotain työtä sentään pystyn jo tekemään.

Ja niinpä sitten taas tapellaan deadlineja vastaan.

*** *** ***

Mainostaa kumminkin täytyy: Oppiaineemme väki kävi tänään yliopistokeskuksen Akateemisten Laulajien perinteisessä Joulumatineassa pokkaamassa Vuoden Opetusteko -palkinnon. Saajaksi meitä oli ehdottanut opiskelijakunta, mikä saa tunnustuksen maistumaan erinomaisen hyvältä – kokeellisista menetelmistämme on tykätty ja perinteisempiäkin arvostettu. Kiitos siis kuuluu digitaalisen kulttuurin innokkaille ja kokeilunhaluisille opiskelijoille!

Taas on puhuttu vieraille.

Haastattelujen tekeminen ei pelota (no, jännitä) enää ollenkaan niin paljon kuin aiemmin. Vähän kyllä, mutta varsinaista ahdistavaa jännitystä siihen ei enää liity juurikaan. Toisen kaupungin monen haastattelun putki kuukausi sitten taisi taittaa pelolta terän. Olen hyvin tyytyväinen.

Jonkin verran olen miettinyt haastattelujeni relevanssia. Joudunko puolustelemaan sitä, että kaikilta ei ole kysytty samoja kysymyksiä? Jokainen haastis on räätälöity sen perusteella, mitä henkilö on sanonut teemakertomuksessaan. Vaikka kaksi ihmistä kirjoittaisi samasta asiasta saman mielipiteen, on voinut tuntua luontevalta kysyä heiltä eri jatkokysymys riippuen siitä, mitä muuta he ovat kertoneet.

Välillä tuntuu mukavalta, kun haastattelu venyy ja polveilee; haastateltava miettii, pohtii, kokeilee ajatuksia… Ja toisinaan, kuten tänään, hyvä haastattelu on nopea, selkeä, hauska… Tai no, huonoa haastattelua en varmaan ole vielä saanutkaan, kaikki ovat olleet hyviä – varsin erilaisia keskenään, mutta todella hyviä. Ei ole ainakaan aineiston vika, jos tästä ei inttäriä synny.

Kursseja, opetuksen suunnittelua, kevätseminaarin pohjustelua… Muita työkuvioita. Ja ensi tiistaina inttärin ohjauspalaveri, johon en näemmä ehtinyt tuottaa mitään luettavaa. Räyh itselle. Vaan kyllä tämä tästä urkenee, kun aika on.

Halle, lujaa.

Työ sujuu, vihdoinkin.