Eli ei nyt sitten ihan mennyt niin kuin piti tuon edellisen suunnitelman mukaan. Tai ei ollenkaan sinne päinkään. Mutta ei se oikeastaan haittaa. Olen nimittäin luppoaikoina lueskellut kahta uutta metodiopusta; Vaeltavat metodit ja Haastattelun analyysi ilmestyivät kumpikin nyt alkuvuodesta. Erityisesti metodivaellus on ollut hyvin kiinnostava, mutta molemmat opukset tarjoavat runsaasti ajattelemisen aihetta oman(kin) tutkimukseni kannalta. Lisäksi olen lueskellut taas uudestaan Georg Simmelin kirjoitusta seurallisuudesta.
Takaraivossa tapahtuu. Mitähän sillä tapahtumisella vaan taas tekisi?
Edit: Vähän tämän kirjoittamisen jälkeen digitaalisen kulttuurin professori J. Suominen julkaisi omassa blogissaan kirjoituksen Eheää tutkimusta?, jossa puhuu mm. intuitiosta, tutkimuksen vaikeista kohdista, muuttuvista ratkaisuista ym. ja siitä, miten ne harvoin näkyvät valmiissa tutkimustekstissä. Myös digitutkija A. Haverinen kommentoi kirjoitusta omassa blogissaan.
Edellisessä postissani (linkki tuolla yllä) puhuin minäkin intuitiivisesta tavastani tehdä ja tutkia. Lisäksi olen monesti miettinyt, paljonko tulen kertomaan inttärini johdannossa kaikista niistä sivupoluista ja siitä takaperin kävelystä, jota olen tämän tutkimusprosessin aikana harjoittanut ja tulen vielä moninverroin enemmän harjoittamaan, ennen kuin opus on valmis. Suomisen teksti vahvistaa ajatustani siitä, että haluaisin tuoda myös prosessin muutos-, kriisi- ja pysähdyskohdat näkyviksi. En ole täydellinen, enkä – kenties tyhmästi – koe, että epätäydellisyyden esiin tuominen söisi tutkimukseni arvoa. Olen hyvin kiinnostunut niistä tapahtumaketjuista, jotka sijoittuvat pään sisälle; kuten yllä sanon, “takaraivossa tapahtuu”. Myös ongelmat, virheet ja kriisit ovat olleet johtamassa lopputulokseen. Ehkäpä ne siis saavat näkyä valmiissa tekstissä – kriittisesti reflektoiden ja kokonaisuutta tukien toki. Sitä haastattelua myöten, joka oli yksi parhaista, ja jonka kadotin uudelleenasennetun Windowsin alle.
