…eli inttärin ohjauspalaveri. Kyllä paljon useammin puhutaan epä- ja virallisemmin tietysti, mutta tämä oli semmoinen virstanpylvästapaaminen taas. “Miten olet kehittynyt seuraavilla alueilla viimeisen vuoden aikana?”
Aina olen alkajaisiksi tulisilla hiilillä – joko joudun tilille siitä, ettei tutkimukseni ja pätevöitymiseni etene niin kuin pitäisi? Ja tähän asti olen lopuksi kevyt kuin höyhen – tutkimukseni ja pätevöitymiseni on edennyt paremmin kuin olen kuvitellut. “Niin kuin pitäisi” onkin enemmän oma oletukseni, oma itselleni asettama tehokkuuden vaatimus.
Se ei toteudu ikinä. Ja alan oppia sen: alan ymmärtää, etten kykene olemaan 100%:sen tehokas 100% ajasta -hyvä jos puolet. Jos kuitenkin olen ohjaajan mielestä edistynyt hyvin, niin… kaksi kysymystä, ensin se armollisempi: onko siis mahdollista että tämä riittää?
Ja se toinen: entä jos olisin oikeasti tehokas, mihin minä sitten pystyisin?
Perfectionist much? Edistystä – suurta edistystä – on mielestäni se, että vaikka moista jatkuvasti pohdin ja syyllisyyttä tunnen, en ahdistu oletetusta huonoudestani aivan niin paljon kuin vielä vuosi, saati kolme vuotta sitten.
*** *** ***
Tutkimuksestani en ole juuri viime aikoina kirjoittanut. Olen taistellut aineiston käsittelyyn liittyvien tervanjuonti-tyyppisten ongelmien kanssa, mutta asia on juuri hoitumassa. Eli litteroin.
Kirjoitan myös lukua 2 “Aineistoni” (kuinka kiintoisasti muotoiltu työotsikko!) mutta ollaan siitä vielä ihan hys-hys, koska vasta aloitin.
