Paluu rikospaikalle.

Olisiko nyt aika?

Tämä blogi on ollut hiljaa kolme vuotta. Kylläpä aika rientää. Eikä ihme. Monenlaista on mahtunut näihin vuosiin, kuukausiin, viikkoihin jne. Työtä ja muuta, mullistuksia ja elämän järjestelyä uudelleen niiden jälkeen, jatkamisia, romahduksia, uudelleenaloituksia (liian monia) ja pähkäilyjä. Tänään olen iloinen siitä, että olen edes tässä missä nyt ja menossa eteenpäin pienin mutta vakain askelin. Eteenpäin, en taakse.

Olen telakoinut blogin ollessani muistaakseni yliopisto-opettaja. Sen jälkeen olen ollut apurahatyöskentelijä, Viestintätieteiden tohtoriohjelman tohtorikoulutettava, oman koulutusohjelman toht.koulutettava. Ainakin. Saatoin unohtaa jotain. Tämän vuoden alusta olen työskennellyt Turun yliopiston JUNO-tohtoriohjelman UTUGS-rahoitteisena tohtorikoulutettavana, ja sen aikaa olen saanut keskittyä vain väitöskirjatyöskentelyyni. Viime vuodestakin puolet, mutta sitä ei sattuneista syistä oikein voida laskea. Ellei pysy hereillä tai muista nimeään, on vaikea tehdä ajatustyötä. Ei siitä kuitenkaan sen enempää, sillä nyt pysyn enimmäkseen hereillä ja nimenikin muistan. Se on Alma-Elviira Höttö-Pöntiäinen. Eiku.

Väitöstutkimukseni lähestyy loppuaan. Kirjoitan pääasiassa päivittäin ja tarkoitus oli kesän päätteeksi, suunnilleen tämän kuun lopussa, saatella opus esitarkastukseen. Koska tietyt jutut heti potkaisivat takaisin, näin ei tietenkään ole, vaan tässä sitä vielä istutaan ja päivän tavoitteen päätteeksi aktivoidaan blogia. Menee vielä pari kuukautta, uskoisin, mutta aikataulua en aseta. Ääneen en ainakaan sano. Sössin sen kuitenkin.

Olen surrut tutkimuksen viivästymistä paljon. Ammatillinen itseluottamukseni ei koskaan ole ollut korkea, joissain tilanteissa suorastaan absurdin alhainen (saat kaksi kv-julkaisua läpi lähes kerralla, lähes kerrasta, ja ainoa mitä ajattelet, on että eivät ne ole tarpeeksi hyviä), ja itselleni asettamani tavoitteet olivat varmaan vähän ylimitoitettuja nekin. Joka tapauksessa olen kokenut epäonnistuneeni suorastaan rysähtäen.

Nyt olen eri mieltä.

Kuluneen vuoden aikana tutkimukseni tuloksissa on kirkastunut eräs merkittävä asia. Elämäjulkaisemisen (jos joku nyt vielä muistaa mitä tutkin; jos joku nyt enää edes lukee 😀 ) muutos. Ihmisten käytäntöjen, asenteiden ja osin toiminnankin muutos. Ja sitten toisaalta taas merkitysten pysyminen lähestulkoon samana. Muutoksen ja samana pysymisen linjalla kulkee eräs kehityskertomus, josta on sukeutunut tutkimukseni päätulos. Asia liittyy siihen, mihin ja millä tavoin elämäjulkaiseminen etenkin ajan myötä muuttuessaan vaikuttaa. En ole aikoihin ollut yhtä innoissani ja tyytyväinen, eikä tätä lopputulosta olisi voinut syntyä ilman mullistuksia ja muita viivästyksiä. Tämän lopullisen version ensimmäisen luonnoksen kirjoitin suhteellisen nopeasti. Vaikka tämän viimeistellymmän version päivittäinen muokkaaminen välillä tökkiikin törkeästi, pääasiassa työ sujuu ja etenee mahdollisesti paremmin kuin koskaan. Nautin siitä niin kauan kuin sitä kestää.

Tutkittavilleni saattaa olla yllätys – jos teitä siellä vielä on – että en ole kuollut, ryhtynyt kiinteistönvälittäjäksi enkä muuttanut Sambo-Gambiaan surffipummiksi. Mikäli joku teistä kokee epämiellyttäväksi ajatuksen, että olen tarkkaillut tekemisiänne tähän vuoteen asti, kertokaa ihmeessä. Laitan teille meiliä asiasta lähiaikoina. Toivon kuitenkin, että kukaan ei kiellä tätä myöhempien aikojen havainnointiani, sillä juuri sen ansiosta olen saanut niin hienon käsityksen siitä, miten elämäjulkaiseminen (omien tutkittavieni, mutta hyvin todennäköisesti myös monien muiden suomalaisten) on noin vuodesta 2008* lähtien muuttunut. Juuri tämä aineisto on erityisen arvokasta.

* Vuodesta 2008, eli ensimmäisten teemakirjoitusten ajasta lähtien. Monet tutkittavistahan ovat elämäjulkaisseet jo vuosia enne tuota, osa jo 1990-luvulla.

Niin. Nyt on aika. Viimeiset kuukaudet ovat käsillä ja sen jälkeen toivottavasti elämä “oikeana tutkijana”. Ehkäpä tästä jotain järkevää kirjoitettavaakin urkenee.

P.S. Saattaa olla että tätä aktivointia provosoi viime yönä näkemäni kaikkien aikojen ensimmäinen väitöspainajaiseni. Siinä vastaväittäjänä toimi Frendien ekan kauden Phoeben psykologi-poikaystävän näköinen Seppo Knuuttila, jota en ole koskaan oikeasti tavannut enkä edes tiennyt miltä hän näyttää. Uni oli kohtalaisen pelottava, ja useaa astetta pelottavammaksi sen tekee Googlen paljastama seikka, että arvon emeritus on nuorna miesnä (kuvasta päätellen n. 70-lukua) näyttänyt lähes täsmälleen siltä kuin unessa. Kasvokarvastoaan oli tuo arvoisa professorisherra hieman puleerannut, kenties tilaisuuden kunniaksi. Ansiokas vastaväittäjä oli hän, mutta silti pelkäsin aivan silmittömästi.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: