She’s home!

Tässä hän on! Vihdoinkin kotona ja odottaa TY:n abstraktivälilehtiä. Maanantaina hyppään autoon ja ajelen kuutisenkymmentä heistä Turkuun, jotta voiva laittaa julkiseen jakeluun viimeistään tiistaina ennen kello 12:00. Tie on ollut pitkä ja vähän kivinenkin, mutta nyt päätepysäkki alkaa häämöttää. Kaksi viikkoa. …ja kolme tuntia.

My thesis arrived from the printing house! I’ll add the abstracts which my uni requires, and on Monday I’ll drive half of these to Turku, to be publicly delivered by Tuesday before noon (10 days before the defending). Two weeks left. Two weeks and three hours.

2015-07-24 08.40.342015-07-24 08.44.382015-07-24 08.44.17

Advertisements

Väitös 7.8.2015 klo 12 Porin yliopistokeskuksessa

Perjantaina 7.8.2015 klo 12:00 Porin yliopistokeskuksen auditoriossa 125 esitetään julkisesti tarkastettavaksi FM Sari Östmanin digitaalisen kulttuurin väitöskirja “‘Millasen päivityksen tästä sais?’ Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen” . Virallisena vastaväittäjänä toimii yliopistotutkija Jari Aro (TaY) ja kustoksena professori Jaakko Suominen (TY).
MA Sari Östman will publicly defend her thesis “‘What kind of an update would this make?’ Cultural appropriation of life-publishing” in 7th August 2015 at 12:00 at the UCPori’s auditorium 125. The opponent is university researcher Jari Aro (UTA) and the custos is professor Jaakko Suominen (UTU).
*** *** ***
She also says OH YYYEEEAAAAH!!!* Ja kiittää erityisesti tutkittaviaan, jotka avasivat ajatuksensa sekä elämäjulkaisunsa tarkastelulle. Ilman teitä ei olisi koko tutkimusta.

FFSS ’15: professionally public personal view.

Folklore Fellows’ Summer School 2015. Or, my publicly personal professional (or something) view to a folkloristic get-together as a digital culture researcher. Summer School has so far been extremely interesting, and I’m really sorry to leave on Sunday, which is tomorrow. Other obligations and family and theater and such are waiting. I had my keynote yesterday, and – partly for my surprise – it evoked quite lively discussion. It seems that our work on online research ethics (mine and R. Turtiainen’s both together and separately) is not one of that many. Of course there are certain ‘gurus’, especially in English-speaking world, but some comments were made yesterday about our work being unique in Finnish context. Also some international interest and thank you’s were directed at my keynote, even though it might not be correct to tell it aloud myself. However, I’m telling it since it felt really good. Online research ethics and the dividing between ‘intimate’ and ‘private’ in my studies have been an important interest of mine for years, so it was really welcome to get noticed for them. The lectures will be collected for publishing, probably next year, in Folklore Fellows’ Communication series, and a review article based on it (with further developing of theory and R. Turtiainen’s input added) will probably be published at fall. That’ll be in Finnish, but there might be a symposium paper as well; it’s still to be seen if we’ll get accepted. Therefore I won’t be adding the keynote to the blog, at least not yet.

*** *** ***

Lynne McNeill talked in the first keynote about what kind of folklore goes on on the web. We saw llamas, The Dress, The Dress-wearing llamas and so on. 😀 The speech was highly inspiring and gave me more understanding about folkloristics; this is always welcome since I’m not a folklorist but I am constantly playing at the edges of the field. The most interesting parts of the lecture were about people becoming active listeners more than passive bearers on the web (or the web itself being a passive bearer for example memes) and about how to connect digital folklore with other kinds. Where people are, there’s the folklore.

Robert Glenn Howard spoke about ‘gunlore’, folklore practices around the web about gun photos, proverbs and so on. He reminded us about that processes happen, practices are made. (I am not sure, though, if I completely agree with the former part… especially when considering cultural appropriation as a process: there is always much active work in it.) He talked about gunlore as a way of communicating; participating in the institutional (f. ex. governmental) as well as vernacular discussions.

Jaakko Suominen, our professor in Digital Culture, gave an example about ‘selittävä muistitietotutkimus’. I can’t translate it literally, since ‘muistitietotutkimus’ refers to both oral history and written memory sources. Freely it might translate into ‘explaining memory research’. He has collected for example inquiries and contemporary sources in order to explain something about the history of console game cultures in Finland. Jaakko’s keynote was more about the results than methods, but he emphasized the advantages of source triangulation in these kind of studies. I strongly agree, and we have used triangulations in both Funetista Facebookiin and Sosiaalisen median lyhyt historia. Also, I utilized it in my doctoral thesis. Triangulative approach works quite well when studying multifaceted phenomena which has been appropriated at many levels and from many situations both simoultaneously and at different times. Jaakko also spoke of ‘household moral economy’, which (when simplified) refers to which kind of things are acceptable at homes. Lynne gave a great comment about how Jaakko’s and Robert’s speeches clarified the concept to her: there is memory material and nostalgic talk about gaming (even though they are somewhat demonized) but there is no similar folklore to be found around guns – you know, such as “oh, I still remember how I brought home my first gun!” This kind of discourse is suffocated by household morals.

Yesterday’s as well as today’s (Friday and Saturday) presentations have been extremely interesting. For example, did you know that there’s a genre of folklore in China called duanzi, which sort of includes every other kind of folklore as long as it is short, appreciated (and passed on)? And yet they have the other kinds of folklore as well. That was truly fascinating, and some of us immediately started to creating our own duanzi.  Here in Seili that would build around the food (we eat 6 times a day. Well). 😀

Today we have heard of biohackers; grinders and hackers who embed technology into their bodies. For example magnets are sewed inside fingertips in order to be able to receive ‘waves’ such as electricity. Also, eyedrops including Chlorin e6 were used in order to be able to see up to 160 feet — in pitch black dark. The phenomena and London‘s study about it is extremely interesting and timely. The concepts of ‘body’ and ‘human’ are changing, no doubt there, definitely. We’ve also discussed pregnancy stories, myths, Finnish and Irish folklore collections — and hate speech online.

Karin studies hate-mongers who address hate speech to Swedish-speaking population in Finland. She has found certain archtypes for hate-monger: a bully, an outsider and some others. Her study is yet quite young, but the types seem to be worth testing; I just might slip some (or all) of them into Kielteinen ja ilkeä -project’s Off Topic -version in September. Jukka talked about performative activity and narratives in digital gaming. I’m not that into gaming, but I found the presentation as well as discussion very interesting from theoretical viewpoint.

Folkloristic approaches are highly interesting to me even though I come from a different kind of a field. From cultural heritage studies I carried some viewpoints, methods, subjects and such with me that shift somewhere between folkloristic, anthropologic,ethnologic and cultural studies. And that’s ok — they really suit digital culture studies well! And besides, even though I’m very, very happy in Digital Culture, I can imagine I would also be happy in studying ‘traditional’ diaries, letters, proverbs, songs/poetry, speech, novels (as I did in my bachelor’s, studying the cultural timeview in 1860’s Paris according to Zola’s Nana), stories, jokes and so on and so on. So, maybe because of that, or for some totally another reason (f. ex. that the discussion here has been extremely lively and people + their views and subjects seem to blend together very well) I’ve had the most interesting time here (and not “interesting times” in a terryprachett-neilgaiman-ish way) and had some very intriguing discussions. I’m very happy to know that my research is of interest and maybe even useful to someone. This has strengthened my career-choice. Of course, I chose to be a researcher for, like, seven years ago, but the confidence about it has been a bit low during the last few years, when my illness got bad enough to slow down and finally stop and close to ruin my dissertation process. This year’s proceeding has brought me back a lot of confidence, and these days in beautiful Seili have sort of sealed it. Too much personal information again, perhaps, but it strongly concerns — and affects — my professional career, which I now have again started to believe I actually am able to have.

Edit on Sunday morning: as last year (when we were here with the Digital Culture Northern Network), it rains on the last morning. Of course it’s not the last for everybody, but it is to me and some others. I keep wishing they’ll publish all the lectures and presentations — and that we may share them among us digitally before actual publishing. The coming days would have been so interesting!

Tutkijan kesä

Seuraa linkkipitoista tiedottamista: Turussa järjestettiin kesäkuun alussa 4.6. konferenssi Ethics of Storytelling: Historical Imagination in Contemporary Literature, Media and Visual Arts. En ollut paikalla, mutta konferenssin yhteydessä julkistettiin uusi tutkimuskeskus SELMA: Centre for the Study of Storytelling, Experientiality and Memory. Keskuksella on neljä painopistealuetta, elämäkerrallisuus, kulttuurinen ja transkulttuurinen muisti, taiteet ja arkistot (Life-storying, Cultural and Transcultural memory, Arts, Archives). Keskusta johtavat Hanna Meretoja ja Maarit Leskelä-Kärki ja sillä on Turun yliopiston HKT-laitoksen ja Åbo Akademin useilta eri oppialoilta koottu johtoryhmä. Olen ilokseni päässyt mukaan tähän uuteen avaukseen! Lähin painopistealueeni lienee elämäkerrallisuus 😉 mutta muutkin teemat kiinnostavat suuresti. SELMA:sta voi toistaiseksi tykätä Facebookissa (linkki yllä), ja ilman muuta siitä myös kannattaa tykätä, mikäli aihealue kiinnostaa! Muitakin tiedotuskanavia on tulossa, mutta mikäpä FB:ssakaan vikana — ajantasainen ja kätevä. Pysykää kuulolla, ainakin syksyllä tulee tapahtumaan… 🙂

*** ***

Ylihuomenna saan — niin ikään ilokseni — lähteä luonnonkauniiseen Seiliin. Minut on kutsuttu luennoimaan tutkimusetiikasta ja tutoroimaan työryhmää (tutorointi yhdessä Lynne McNeillin kanssa) Folklore Fellows -verkoston kansainväliseen kesäkouluun. Tämä on kunniatehtävä, ja lähden mielelläni. Myös digitaalisen kulttuurin professorimme, Jaakko Suominen, luennoi kesäkoulussa. On aina kiintoisaa vaihtaa ajatuksia lähialojen edustajien kanssa — ja sitä paitsi Seilissä on todella hyvin kaunista. Mieli lepää, ellei ruumis niin ehtisikään. Kesäkouluun saa tulla kuunteluoppilaaksi omin neuvoin, mikäli aihe kiinnostaa. Ohjelman löytää FB:sta ja vinkkejä kulkemiseen tuolta Seilin tutkimuskeskuksen sivuilta (linkki yllä). Majoitusta ei voida järjestää ja ruokailut on kustannettava itse, mutta lautat kulkevat joitain kertoja päivässä ja ruoka on hyvää. Tervetuloa! 🙂

*** ***

Uusi tutkimushankkeeni Kielteinen ja ilkeä siirtyy kesäkuun jälkeen lyhyelle tauolle. Työskentelen 1.7.-19.8. projektisihteerinä erään hankerahoituksen parissa. Suunniteltu pelityöpaja siirtyy syyskuulle, Porissa järjestettävän TiedeAreena-tapahtuman yhteyteen.

*** ***

Jatko-opintotoveri väitteli viikonloppuna. Tilaisuus oli onnistunut, ja huojensi mieltä taas hieman. Ei lyttäystä, dissausta eikä hiillostusta. Kohteliasta, ystävällistä ja rauhallista kriittisissäkin puheenvuoroissa. Pelko siitä, mitä kaikkea hirveää voisi tapahtua, hälveni hieman. Kärsimättömyys sen sijaan kasvoi. *sigh* Joillekin asioille ei kuitenkaan voi mitään. Kaikella on aikansa. Se kuitenkin on varmaa, että varsinaista kesälomaa ei tänä vuonna näy. Mutta enpä olekaan professori (jonka syyt ammatinvalintaan olisivat ne kesä-, heinä- ja elokuu, hahaha).

“Kielteinen ja ilkeä” – erityisryhmiin kohdistuva verkkoviha satakuntalaisten näkökulmasta

Tänään aloitin uuden tutkimushankkeen. (Nou hätä, väitöskirja on kyllä tulossa, tämä projekti tähtääkin jo lähinnä sen jälkeiseen elämään — jos sellaista nyt on. 😉 )

*** *** ***

“Kielteinen ja ilkeä” on Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahaston tukema 4 kk mittainen tutkimushanke siitä, millaisia puheenvuoroja ja asenteita verkossa esiintyy erityisryhmiä kohtaan. Erityisryhmillä tarkoitetaan tässä esimerkiksi vammaisia, pitkäaikaissairaita, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, syrjäytymisuhan alla eläviä jne.

Satakunnassa toteutetaan heinäkuussa 2015 Off Topic -verkkokeskustelukorttipeliä hyödyntäen peli- ja keskustelutilaisuus. Pelissä keskustellaan roolihahmojen avulla netistä napattujen keskustelunaloitusten pohjalta (esim. “Onko vammaisilla oikeus perustaa perhettä?” tai “Mitä mieltä homoseksuaalien avioliittolaista?”). Pelaajat ilmentävät hahmoilleen kuvittelemiaan asenteita ja puheenvuoroja. Pelitilanne toimii keskustelutilaisuuden triggerinä eli laukaisijana. Keskustelussa kysytään mm. huomioita eri roolien asenteista ja näkemyksistä sekä keskustelijoiden kokemuksia erityisryhmistä ja näihin kohdistuvista asenteista verkossa.

Tapahtumien perusteella rakennetaan koulutuspaketti siitä, millaista erilaisuuden kohtaaminen verkossa on. Pakettia tarjotaan satakuntalaisille oppilaitoksille, järjestöille ja muille tahoille, jotka haluavat lisätä keskustelua yhdenvertaisuudesta.

Hankkeen Facebook-sivu:
https://www.facebook.com/kielteinenjailkea

Yhteydenotot:
Sari Östman
sari.ostman [at] utu.fi / sari.ostman [at] gmail.com
040 041 5273 /  02 333 8142

Uusia alkuja ja vanhoja juttuja.

Lokakuun 15. kirjoitin aloittavani loppukirin. Tasan kuukausi siitä, 17.11. väitöskirjani lähti esitarkastukseen ja palannee sieltä joskus helmikuussa. Sen jälkeen olen kieltämättä tuntenut olevani hieman tuuliajolla. Aloitin melkein heti rutistuksen jälkeen todennäköisen post doc -aiheen taustaopiskelun, sillä siihen liittyvä kurssini alkaa jo helmikuussa. Koska kyseessä on teema, josta en tiedä käytännössä mitään, tietoa on tosiaan lähdettävä hankkimaan ihan perusteista. Väitöskirja puolestaan kaipaa vielä teknistä korjailua, jota voi suorittaa lausuntoja odotellessakin. Lisäksi on ollut abstraktia Kirjoittamisen tutkimuksen symposiumiin ja artikkelipyyntöä erään julkaisun teemanumeroon (tuntui jotenkin hyvin eksoottiselta, että minulta pyydettiin tekstiä enkä päinvastoin itse joutunut tyrkyttämään aihettani).

Olen saanut abstraktin tehtyä, etsinyt erään vanhan artikkelini siitä kiinnostuneelle toisen yliopiston opiskelijalle, olen lueskellut ja tehnyt muistiinpanoja julkisuudesta ja julkkisuudesta. Lisäksi olen innostunut eräästä toisesta teemasta, johon liittyvässä hankehakemuksessa varmaan olen mukana alkaneena vuonna.

Ja olen pihalla kuin lumiukko, mikäli näin epätieteellinen ilmaisu hyväksytään.

Olotila on tietääkseni ihan normaali vastaväitelleille, ja varmasti myös monille tässä vaiheessa oleville. Vuosien keskittyminen tiettyyn asiaan on väliaikaisesti — pian lopullisestikin — ohi. On suunnattava katse uusiin teemoihin, otettava selvää uusista konteksteista ja ennen kaikkea otettava entistä suurempi vastuu omasta tutkijanurasta. Miten? Minäkö? Emminäosaapystyhui. Toki omaan ammattitaitoon olisi syytä tässä vaiheessa jo luottaa, mutta uuden elämänvaiheen edessä mieli on aina vähän epävarma, vaikka kuinka koettaisi osaamistaan ja ansioitaan kerrata. Omaa epävarmuutta lisää vielä epätietoisuus siitä, kauanko työkyky säilyy ja millaisena. Yritän kuitenkin olla ajattelematta sitä liikaa; olen sitoutunut valitsemaani ammattiin ja haluan jatkaa työtäni niin kauan kuin siihen riittävän hyvin kykenen. Toivon toki myös huomaavani itse sitten joskus, ellen enää kykene, ja osaavani ajoissa poistua takavasemmalle. Siihen asti katse on eteenpäin ja yritän luottaa omaan osaamiseeni.

Ammattitaitoaan pitäisi toki myös osata markkinoida. Olen kovin huono esim. jakamaan alani linkkejä Facebookissa, en twiittaa, LinkedIn-tili on päivittämättä ainakin kolmatta vuotta, enkä ole muistanut ajantasaistaa Academia.edu-sivuanikaan aikoihin. Tämä bloggaaminenkin on päiväkirjamaista ja keskustelutaidotkin kaipaisivat hiomista. Miten siis tehdä itsensä näkyväksi osaajaksi — pelkkä tutkimusteksti ei siihen tänä päivänä riitä, vaikka se toki onkin kaiken pohja. En tiedä vastausta. Tai tiedän. Juuri nuo asiat, joissa en ole kunnostautunut; verkostoituminen, fyysisen ja virtuaalisen näkyvyyalueen laajentaminen, kansainvälistyminen… Enemmänkin en tiedä, miten opettaisin itseni toimimaan niin. Tuttavapiirissäni on muutama erinomainen verkostoituja, joilta varmasti saisi vinkkejä, mutta itseäni kehotus “menet vaan esittäytymään ja alat puhua” ei toistaiseksi ole auttanut. Miten nelikymppinen ihminen voi olla näin ujo, en aina itsekään käsitä, mutta liittynee samaan epävarmuuteen, joka saa vähättelemään ammattitaitoa omassa mielessä.

Tuleva vuosi alkaa apurahalla, työsuhteeni JUNO:on on lopussa. Toukokuun jälkeinen rahoitus on mysteeri, mutta rahoituksen puute ei tällä alalla tarkoita työn puutetta, ellei niin halua. Nyt, kun kaikki työt vähän tökkivät ja on vaikea tarttua asioihin, on hyvä hetki asettaa tavoitteita vuodelle 2015.

  • päätä post doc -aiheesi ja ala työskennellä
  • hanki rahoitus
  • opettele itsevarmuutta ja verkostoitumista
  • lisäksi on toki pienempiä tavoitteita, kuten hyvän kurssin tekeminen, väitöskirjasta tiedottaminen, ja suurempia, kuten
  • väittele ja valmistu

Tammikuussa valmistelen kurssia, symposium-esitelmää ja teen vähintään yhden artikkeliabstraktin.
Helmikuusta alkaen opetan; silloin toivoakseni myös viimeistelen väitöskirjaani.
Maaliskuussa kirjoitan yhtä tai kahta artikkelia ja opetan; jos optimistisimmat laskelmat käyvät toteen, myös väittelen.
Huhtikuu on sitten kevään murhe.

Hyvää uutta vuotta!

Loppukiri alkaa tästä.

Kaksi iltaa sitten istuin työhuoneella vielä kymmentä yli kymmenen. Jokin hälytykseltä kuulostava tikutti kauempana ja kummitukset rapistelivat käytävillä. Viimeistä kuvaa kokotekstistä irrottaessani, aikeena siirtää se erilliseen kuva- ja taulukkotiedostoon, kone tilttasi. Se on harjoitellut kuolemista viime aikoina muutenkin, ja nyt houkutteli mukaan hurmaavaan joukkoitsemurhaansa myös hiireni ja näppikseni. Thank gods ehdin tallentaa tiedostot. Kone avautui virheettömästi uudelleen, siirsin kuvan, siistin muutamia asioita ja lähetin väitöskirjani käsikirjoituksen ohjaajilleni. Toivon mukaan he kertovat minulle mitkä sata 400:sta liuskasta leikataan.

Pari päivää olen sii ollut hieman toistaitoinen, mutta tänään  aloin suunnitella kevääksi uutta, todennäköisesti post doc -teemaani liittyvää kurssia. Olen käynyt pitkään kituvalla säästöliekillä, ja olin ehtinyt unohtaa miten paljon pidän kurssien suunnittelusta, harjoitteiden kehittelystä ja uusien sisältöjen rakentelusta. Tiedostan, että opiskelijoilla on kiire suorittaa tietty määrä opintopisteitä vuodessa ja valmistua tavoiteajassa, mutta en silti halua kuljettaa heitä matalimman aidantyngän yli. Haluan uskoa, että yliopistoon — vieläpä humanistisia tieteitä lukemaan — vapaaehtoisesti pyrkineet ja päässeet ihmiset haluavat ajatella, pohtia ja haastaa itseään ainakin vähän. Toivon, että osaan kannustaa sitä halua tai ainakin sen kipinää heissä. Siksi tykkään kehitellä harjoitustöitä, joissa saa käyttää luovuutta, leikitellä, ja joiden tarkoitus on ohjata empiirisesti löytämään, havainnoimaan ja ehkä ymmärtämäänkin niitä asioita, joita luennoilla teoreettisesti taustoitetaan.

Ja sitten on aikoja, jolloin sitä haluaa vain luennoida tylsästi ja lätkäistä suoritukseksi lopputentin. 🙂 Nyt ei ole sellainen aika, ja vaikka kurssin alkuun on melko tasan neljä kuukautta, odotan mielenkiinnolla, mitä opiskelijat ajattelevat tehtävästä. Innostuvatko he, haluavatko luoda spektaakkelin, ylittää itsensä? Eivät tietenkään kaikki. On aivan sallittua myös lukea suurennuslasilla alimman arvosanan suoritusvaatimukset ja tähdätä niihin. Ykkönen on läpäisy, ja opiskelijalla on oikeus tavoitella sitä jos hän niin haluaa. Välillä on vaikeaa hyväksyä sitä, mutta ei kaikkien tarvitse riemastua siitä että ope nyt halusi olla vähän luova.

Olen ilmoittanut puolisolle, että hänen on vietävä minut loppuvuoden aikana syömään kaupungin parhaisiin ravintoloihin, jotta löydän optimaalisen karonkkapaikan. Voikohan tällaiseen hakea jotain apurahaa?